Sairasteluputkessa pienen lapsen kanssa: en tiedä, miten ihmiset säilyttävät järkensä

Tuntuu, että lapsi (3 v.) on edelleen vähän väliä sairaana, vaikka päiväkotia on jo yli puoli vuotta takana.

Laskeskelin hoitoaikakalenterista, että tämän vuoden puolella hänelle on kertynyt pienissä pätkissä yhteensä 8 poissaolopäivää sairauden vuoksi. Nyt on vasta maaliskuun puoliväli.

Yhdenkin lapsen vanhemmalla voi tulla hurjasti poissaoloja lapsen sairastaessa, jos niitä ei voi jakaa toisen vanhemman tai muiden läheisten kanssa. Kuva: Unsplash.

Mikäs hätä tässä työttömällä. Mahdollisen työllistymisen kannalta nämä sairastamiset ovat kuitenkin iso stressi jo ennakkoon. 

Käytännön tasolla olen yksinhuoltaja. Kaikki sairastamiset hoidan minä. Aran ja mummiaankin vierastavan lapsen kanssa muita hoitajia kuin minä ei vain ole.

Työstä poissaoloja olisi kertynyt tältä ajalta itselleni vielä enemmän, sillä imuroin lapsen taudit itselleni tehokkaasti. Ensimmäisellä viikolla hoidan lasta, seuraavalla olen itse sairaana sen 2–3 päivää. 

Nyt alkuvuoden aikana olen, ihme kyllä, onnistunut saamaan lapselta vain tämän viimeisimmän vatsataudin, jonka vuoksi olisin joutunut olemaan työstä pois 3 päivää. Minulla olisi siis kertynyt alkuvuodelta jo 11 poissaolopäivää. En todellakaan olisi tullut kovin edulliseksi työntekijäksi työnantajalleni.

Jos töitä saankin, työsuhteeni puretaan kuitenkin koeajalla toistuvien poissaolojen vuoksi

Väkisinkin sitä miettii, miten pitkälle työnantaja tällaista katselee, ennen kuin purkaa työsuhteen koeajalla. Minkälaiset mahdollisuudet minulla oikeasti on edes työllistyä yhtään pitkäaikaisemmin, jos lapsen ja sen myötä omakin sairastaminen jatkuu tällaisena?

Kaikissa töissä poissaolot eivät aiheuta yhtä suurta hallaa. Esimerkiksi paperityöt voivat usein odottaa tekijäänsä. 

Nyt olen kuitenkin menossa yksityispuolelle siivoustyön työhaastatteluun loppuviikosta. Miten työt järjestyvät, jos yksi on poissa toistuvasti? Kuka ne työt tekee? Vai jätetäänkö rappuset siivoamatta ja toivotaan, etteivät asiakkaat irtisano sopimuksiaan? 

En vain ymmärrä, miten nykyajan työelämässä, jossa kaikki on vedetty jo valmiiksi äärimmäisen tiukille, olisi tilaa ja joustoa minun kaltaiselle tekijälle, joka joutuu jatkuvasti olemaan poissa. Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että työsuhteeni puretaan koeajalla. Enkä ole vielä edes saanut töitä!

Eihän tämä sairastelu oma vikani on. Se on vain olosuhde, jossa on elettävä tällä hetkellä. Mutta ei se kyllä ole työnantajankaan vika, enkä todellakaan voi työnantajaa syyttää, jos koeaikapurku osuisi kohdalleni. (Vaikka ei sairauspoissaolot varmaan ihan laillinen peruste koeaikapurulle ole.)

Ripuli from hell päästi lapsen helpoimmalla

Tämä viimeisin vatsatauti olikin kummallinen tapaus. Päiväkodissa oli ollut ripulia liikkeellä ja iskihän se sitten lopulta meillekin.

Lapsella alkoi yhtäkkiä melkoisen vetinen ripuli illalla ja sitä kesti kaksi vuorokautta. Toisen vuorokauden aikana aloin olla jo huolissani, että joutuuko tästä kohta menemään päivystykseen, jos ei ala helpottaa. 

Se perus äidin piina: jatkuvaa googlettelua ja huolta. Sen pohtimista, missä kohtaa vastuullinen äiti vie lapsen lääkäriin eikä vain seuraile tilanteen kehittymistä.

Oksentelua ei ollut. Lopulta ripuli lakkasi yhtä nopeasti kuin alkoikin. 

Lapsi söi muistaakseni jonkin verran läpi taudin. Sain myös juoteltua hänelle laimennettua tuoremehua, johon olin ripotellut vähän suolaa. Varsinaisia apteekin nesteytysjuomia en ole raaskinut ostaa, kun ne ovat niin kalliita.

Imetyksestä olin mahdottoman onnellinen, kuten aina, kun lapsi on kipeänä. Tissi maistuu kipeänäkin ja tarjoaa lohdun ja nesteytyksen lisäksi ravintoa helposti sulavassa muodossa. Lisäksi imetyksen ansiosta lapsi saa nesteitä helposti myös yöllä.

Jokainen kerta, kun lapsi on kipeänä, kiitän itseäni siitä, että olen pitänyt pääni ja imetän edelleen 3-vuotiastani. Imetys vähentää sairastavuutta sekä sairaalahoidon tarvetta. Kuva: Unsplash.

Kierukan laitto ei ollutkaan syynä huonoon olooni

Minulle oli sovittuna tietysti kierukan laitto juuri lapsen sairastamispäivälle. Aika sattui onneksi olemaan täydellisesti lapsen päiväunien aikaan, joten lapsen isä vahti lasta kotona, ja pääsin näppärästi käymään neuvolassa ja tulemaan vielä takaisinkin ennen kuin lapsi heräsi.

En tiedä oliko vastuullista toimintaa käydä siellä levittelemässä haarojen lisäksi pöpöjä, mutta itse olin vielä täysin oireeton tuossa kohtaa. Aika oli siirtynyt jo kerran aiemmin, joten en halunnut sitä enää siirtää uudestaan.

Kolme päivää kierukan laiton jälkeen minulla alkoivat kummalliset oireet. Vatsa oli kipeä ja turvonnut, mutta kipu paikantui enemmänkin suolistoon kuin kohdun seudulle. Lisäksi minua vilutti vähän väliä, vaikka varsinaista korkeaa kuumetta ei ollut. Korkeimmillaan lämpö kävi 37,7 asteessa, kun olin oikein paksujen vällyjen alla lämmitellyt. 

Oli muuten ihan karmea olo, kun iho on aivan kananlihalla, ja luissa ja ytimissä on sellainen syväjää, joka jäytää ja suorastaan särkee. Laitat vaan villapaitaa, kylpytakkia, villasukkaa, vilttiä, kuumavesipulloa... kaikkea mahdollista päälle ja silti vain iho on kananlihalla ja paleltaa niin, että sattuu.

Lisäksi oli kummallista mietoa pahoinvointia. Aloin jo epäillä, että johtuuko nämä kaikki oireet vain kierukasta. Että jos minä olen vain jotenkin todella herkkä keltarauhashormonille?

No kärvistelin tuossa hankalassa olossa kaksi kokonaista päivää! Sitten aamulla alkoi tapahtua: ripuli. Voi mikä helpotus! Oireet olivatkin vain sitä lapselta saatua vatsatautia! Olisihan tämä pitänyt arvata. 

Minä olin käynyt päässäni läpi jo kaikki mahdolliset kierukan komplikaatiot sisäsynnytytintulehduksesta kohdun puhkeamaan ja peritoniittiin, mutta ei – kierukka oli syytön. Halleluja! (Hyvä, etten turhaan ehtinyt olla yhteydessä neuvolaan.)

Ilo muuttui kyllä ripulin kestäessä aikamoiseksi turhautumiseksi ja huoleksikin. Toisen päivän iltapäivällä käskin miehen hakemaan apteekista Imodiumia. Aloin olla fyysisesti ja henkisestikin aivan poikki ripuloituani vesiripulia kaksi päivää ilman minkäänlaista parannusta. 

Join kyllä koko ajan kotitekoisia nesteytysjuomia ja yritin pakottaa itseni syömäänkin. Välillä kun sain hiukan syötyä suolaista ruokaa olo koheni tavallaan, mutta sitten hetken päästä vatsakivut ja ripuli pahenivat, ja sen myötä tuli taas tuli huimaus ja heikotus.

Lihaksissa ei ollut voimaa, käsien verisuonet olivat aivan supistuneet, ja käsiä melkein pisteli välillä. Suuta kuivasi. En saanut nieltyä ruokaa ilman vesihuikkaa jokaisen suullisen yhteydessä. En jaksanut tehdä mitään kotitöitä, koska seisominen uuvutti. Istuin hampaita pestessäkin. Olin menettänyt painoa 3,5 kiloa. Silmät alkoivat olla kuopalla.

Vasta miehen saavuttua apteekista kotiin aloin miettimään, saiko Imodiumia ottaa imettäessä. Pakkausseloste ei antanut lupaa. Onneksi Imetyksen tuki -facebookryhmästä löytyi myöntävä vastaus. Imodium alkoi auttaa melkein heti, ja olokin rupesi parantumaan sen myötä. Hiukan ripuli yritti ottaa kierroksia vielä kolmantena päivänä, mutta Imodiumit auttoivat. Neljäntenä päivänä en tarvinnut enää lääkettä.

En muista koskaan sairastaneeni tällaista ripulia. Tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun ostin Imodiumia. Kuivuminen ei ollut yhtä äkillinen kuin norossa, mutta ripulin kestäessä olotila alkoi lopussa jo lähennellä noroa. Aloin pelkäämään, miten kehoni kestää ja miettimään, onko kuivuma jo kohta liian pitkällä kotihoitoon. Onneksi Imodium auttoi.

Tauti siirtyi lopuksi vielä miehellekin, joten hyvin herkästi tarttuva tauti tuntuu olevan. 

Lapsi tuntuu parantuvan vain sairastuakseen uudelleen

Tänä aamuna lapsi tuntui kummalisen kuumalta, kun hain hänet sängystä syliini. Olin herännyt ajoissa ja laittanut kaikki valmiiksi. Kerrankin olin valmistautunut hyvin tulevaan päivään, sillä minulla oli sovittu meno: vaatteet oli valittuna, tukka ja meikki laitettuna, oma aamupala syötynä. Ja nyt lapsi on sitten kuuma! Voi paska!

Otsasta mitattuna lämpöä oli 37,7 ja lapsi oli todellakin kädelle selvästi kuuman tuntuinen. "Eihän tällaista voi päiväkotiin viedä. Huomaavat sielläkin, että tuntuu kuumalta", pohdin.

Lapsi oli täysin oma pirteä itsensä. Hiukan hänellä on ollut minimaalista nuhaa, mutta sekin on melkein mielikuvituksen tuotetta enemmän kuin oikeaa nuhaa.

En nyt sitten tiedä, mikä häntä vaivaa. Jäimme tietysti kotiin. 

Psykiatrisen hoitosuhteen aloittaminen ei innosta, kun lapsi on jatkuvasti kuitenkin sairaana

Minulla olisi ollut vihdoin ja viimein ensikäynti psykiatriselle sairaanhoitajalle. Olin joutunut sairastelujen vuoksi siirtämään sitä jo kahdesti ja nyt jouduin taas soittamaan mielenterveystoimistoon ja kertomaan tilanteen. Vaihdoimme ajan puhelinsoitoksi ja juttelin sitten lapsen hoidon lomassa korvanappi korvassa sairaanhoitajan kanssa.

En oikeastaan ole enää motivoitunut hoitosuhteeseen, sillä pitkien jonojen ja hiukan myös meistä johtuneiden perumisten vuoksi hoitosuhteen aloitus on venynyt kuukausitolkulla. Alunperin ajatuksena oli, että voisin kenties saada psykiatrilta lausuntoa soveltumattomuudestani hoitotyöhön, jotta sitä ei turhaan tarjottaisi te-toimistosta. 

Tässä kohtaa en kuitenkaan koe, että lausunnosta saamani hyöty olisi suurempi kuin sen hankkimisesta koituva vaiva. Lähestyvä kesä aiheuttaa sen, että avoimia työpaikkoja on tarjolla selvästi enemmän kuin vielä keskitalvella oli. Suhtaudun työllistymiseeni kohtuullisen toiveikkaasti. 

Jos sitten työtarjouksia hoitotyöhön minulle lähetettäisiinkin, en suoraan sanottuna pidä kovin todennäköisenä, että minua työhön valittaisiin. Ja jos jostain kumman syystä valittaisiin, voisin minä sitä tietysti hetken kokeilla. Sitten vain hakeutuisin sairaslomalle, kun ahdistus kohoaisi kestämättömälle tasolle.

Neuvolakuulumiset

Kävimme viime viikolla uusimassa 3 v. tarkastukseen kuuluvat Lene-testit. En jaksanut uskoa, että tällä kertaa saataisiin kovinkaan paljon parempaa tulosta kuin ensiyrittämällä. Kyllähän minä lapseni tunnen. 

Tällä kertaa testit menivät vain hiukan paremmin: lapsi suostui pullotehtävän lisäksi piirtämistehtävään ja värien lajitteluun. Kaikista muista hän kieltäytyi edelleen, vaikka maanittelimme häntä yli tunnin ajan.

Olin käynnin jälkeen aivan puhki!

Kysyin lapselta jälkikäteen, millaista neuvolassa oli. "Kivaa!" oli hänen viattomana helähtävä vastauksensa.

Lapsella tuntui tosiaan olevan huomattavasti hauskempaa tällä kertaa. Jos viime kerralla terveydenhoitaja yritti enemmän komentamalla ja autoriteetilla saada lasta toimimaan, nyt hän valitsi strategiakseen enemmänkin lempeyden ja hassuttelun. Tästä pointsit hänelle, vaikka testit eivät nappiin menneetkään.

Lapsi alkoi alun ujostelun jälkeen naureskelmaan ja kikattelemaan. Hän ilveili ja pelleili. Minusta tuntui, että lapsi piti minua ja terveydenhoitajaa melkein pilkkanaan. Välillä tuntui, että tehtävät olivat lapsesta suorastaan typerän helppoja, eikä häntä vain huvittanut pätkääkään totella. 

Kaikista sirkustempuista huolimatta 3-vuotias veti pisimmän tikun tässä taistossa. Lene-tehtävät jäivät pitkälti edelleen tekemättä. Kuva: Unsplash.

Minä ja terveydenhoitaja heiluimme, satuilimme ja temppuilimme. Otimme leluja mukaan ja yritimme leikin kautta. Kokeilimme mitä mielikuvituksellisimpia asetelmia, jotta terveydenhoitajan vierastaminen ei olisi noussut syyksi kieltäytymiselle. 

Kyllä oli aika turhautunut olo äidillä, kun mietin millainen urakka tuossa on ollut sekä minulle että terkkarille. Olemme laihoin tuloksin nyt yhteensä yli kahden tunnin ajan houkutelleet lasta tekemään tehtäviä. Tehtäviä, jotka hän, helkkari soikoon, osaisi tehdä, kun vaan suostuisi!

Värien lajittelu -tehtävän lapsi suostui tekemään omassa rauhassa lattialla, kun kumpikaan meistä aikuisista ei katsonut samalla suoritusta. Samalla tavalla piirtämistehtäväkin onnistui käynnin lopuksi salaa, kun me aikuiset keskustelimme keskenämme ja lapsi sai piirtää lattialla.

Lapsella on kotonakin sitä, että hän kieltäytyy tekemästä jotakin, jos aikuiset katsovat. Hänellä on usein siis tarve saada tehdä ja kokeilla asioita ensin ihan omassa rauhassa. Lisäksi hän ei aina pidä edes positiivisesta kannustuksesta. Positiivinenkin huomio on silloin liikaa. "Äiti ei sano!" hän huutaa.

Lapsella on myös ihan pienestä pitäen ollut sitä, että hän menettää hermonsa helposti epäonnistuessaan jossain. Jatkuvasti muistutamme siitä, että on ihan normaalia, ettei aina onnistu ja että sen kautta sitä sitten oppii. Että aikuisetkin epäonnistuvat milloin missäkin. 

Epäonnistumisen pelko ja paine suorituksen seuraamisesta ovat siis todennäköisesti ainakin osasyynä lapsen kieltäytymiselle testitilanteessa.

Noh, lopputuloksena oli sitten lähete toimintaterapiaan. En tiedä, onko siitä meille yhtään mitään hyötyä, mutta samapa tuo. Kysehän ei ole siitä, että lapsella olisi konkreettisissa taidoissa puutteita. Ongelma on mielestäni enemmänkin psyykkinen/ temperamentista johtuva. 

Lapsi ei mene systeemin testeihin systeemin sanelemalla tavalla, joten hoitaa pitää. Vaikka äitinä tiedän, että lapsi olisi osannut aivan kaikki testin tehtävät, jos ne olisi saanut tehdä toisenlaisessa tilanteessa. 

Lenellähän pyritään löytämään kehityspoikkeavuuksia, jotka voisivat mahdollisesti nousta haasteeksi koulussa. En pelkää, että lapsellamme tulisi ongelmia koulussa. En jaksa uskoa, että ujous ja omaehtoisuus olisivat edelleen silloin niin pahana, että koulutyö ei onnistuisi.

Hän on vain vielä niin pieni eikä ymmärrä tuon taivaallista siitä, miksi jotkut typerät tehtävät pitäisi tehdä, jos hän ei itse halua tai tekeminen tunnu tilanteessa luontevalta.

Lapsi muuten oppi tänään kirjoittamaan nimensä. :) Toki nimessä on vain kolme eri kirjainta. Ikää tarkalleen ottaen nyt 3 v 1,5 kk.

Lastensuojelu taisi olla vain ymmärtämättömän terveydenhoitajan möläytys

Lastensuojelusta terveydenhoitaja ei puhunut enää ollenkaan. Nyt hän puhui sosiaalihuoltolain mukaisesta perhetyöstä, mikä on aivan eri asia. Epäilen, että terkkari oli ehkä jutellut lääkärin tai sitten lasun kanssa ja ymmärtänyt sitten, etteivät kriteerit lasun asiakkuuteen täyty. 

Terveydenhoitaja halusi tehdä siis sinne sosiaalihuoltolain mukaiseen perhetyöhön soittopyynnön minulle. En nähnyt sitä tarpeelliseksi, mutta en saanut terveydenhoitajan päätä käännettyä. Niinpä sosiaalipuolelta soitettiin minulle ja totesimme sitten yhdessä, ettei tarvetta sosiaalihuollon palveluille (käytännössä kasvatusneuvonta) tässä kohtaa ole.

Se siitä siis. Turhaan itkin sen ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen, että miksi ihmeessä olemme muka taas lastensuojelun tarpeessa. No, emme olleet. *syvä huokaus sekä helpotuksesta, että ärsytyksestä*

PS. Päiväkodissa on todettu syyhypunkki jollain lapsella. Ei onneksi vielä meidän ryhmässä. Mutta äkkiäkös se leviää, kun sisaruksia kuitenkin on monella toisissa ryhmissä. 

Se sitten kevään ratoksi tähän sairastelujen jatkoksi, niin hihhei. Syyhypunkin resistanssi permetriinille ja rikkivaseliinin saatavuusongelmat eivät todellakaan vähennä ahdistustani. 

Välillä pohdin, miksi minun, ahdistusherkän pöpökammoisen, piti mennä lisääntymään! Nyt minulla on tällainen elävä portti kodissani, joka altistaa minut jatkuvasti kammoamilleni vihollisille.