Haluaisin karsia tavaraa, mutta en pysty – järjestin kuitenkin sukkalaatikkoni

Kotonani ajelehtii roskaa ja turhaa tavaraa. Yök! 

Roskalla en tarkoita käytettyjä nenäliinoja ja tyhjiä ruokapakkauksia. Tarkoitan vanhentuneita meikkejä, kuluneita vaatteita, rikkinäisiä leluja, käyttöohjeita laitteisiin, joita ei ole enää olemassakaan ja niin edelleen. 

Tavaraa, joka oikeasti on nykyisin roskaa, mutta emme ole sitä sellaiseksi jaksaneet tunnistaa. 

Tavaraa, jonka olemassaolosta emme ole enää edes tietoisia.

Minimalistina haluaisin, että kodissani olisi aina vain ne tavarat ja vaatteet, joita käytetään. Tällä hetkellä tilanne meillä ei ole ihan tämä. (Onko koskaan kenelläkään?)

Tavaroiden vähentäminen antaa minulle mielen keveyttä ja onnellisuutta. Ja päinvastoin: tavaroiden lisääntyminen aiheuttaa painavaa ahdistusta.

Muuttamattomuus

Olemme asuneet tässä asunnossa kaksi vuotta. Se on minulle kohtuullisen pitkä aika samassa asunnossa. 

Tykkään muuttamisesta. Minulla on ollut outo tapa muuttaa paikkakunnilta toisille sen sijaan, että harrastaisin matkustamista. 

Lue muuttomaniastani lisää: Jatkuva muuttaminen introverttina lapsena voi kuormittaa hyvinvointia vielä aikuisenakin

Nyt minulla ei kuitenkaan ole tarkoitusta muuttaa pitkään aikaan. Kahden vuoden paikoillaan asumisen jälkeen kaapeissa alkaa kuitenkin olemaan kaikenlaista ylimääräistä. Karsimisen tarve huokailee äänekkäästi sisälläni.

Tiheän muuttamisen hyvä puoli on se, että kaikki omaisuus on tullut kammattua läpi parin vuoden välein.

Koska muuttoa ei ole nyt tiedossa, olisi tarpeen järjestää totaalinen tavaroiden läpikäynti ihan vain sen itsensä vuoksi. Saisi turhat pois viemästä tilaa, energiaa ja rahaa. 

Tavara hidastaa, vaikeuttaa ja maksaa

Roina vaikeuttaa ratkaisevalla tavalla siivoamista. Mitä enemmän tavaraa, sitä hitaampaa on siivota. Tuntuu, että niiden välillä on suorastaan eksponentiaalinen suhde. 

Siivoaminen vaikeutuu jokaista tavaraa kohden enemmän kuin arkijärjellä luulisi. Ja sama toisin päin: kun luopuu tavarasta, siivous ja muukin arki helpottuu hämmentävän paljon.

Hoardaajilla asunto on lopulta niin täynnä, ettei siivoaminen onnistu enää ollenkaan. Tavara, lika ja pöly vain kerrostuvat rauhassa. 

Hoardaaja itse luulee, että kaikki on vielä käyttökelpoista. Todellisuudessa hän on rakentanut kaatopaikan, jossa mikään ei ole puhdasta tai käytettävissä. Sitten hän maksaa iloisesti tarpeettoman tilavasta asumisestaan, jotta voisi säilyttää tätä kaatopaikkaa omassa kodissaan.

Lievempänä versiona tavan tallaajakin luulee, että kasaamalla tavaraa kaappeihinsa, hänellä on runsaasti käytettävissä olevaa tarpeistoa pahan päivän varalle. Valitettavasti ihmisen muisti on usein kaappien sisällön suhteen heikko. Niinpä ostamme kaappien aarreaitoista huolimatta kaupasta tarvitsemamme. 

Käytämme kauppaa jo nyt varastonamme. Siellä kaikki on luokiteltu ja tavara on löydettävissä, hyväkuntoista ja puhdasta. Emme silti suostu päästämään irti rahan säästämisen ideaalista. Siitä harhaluulosta, että tarpeen tullen löydämme nopeasti ja ilmaiseksi tarvitsemamme kaapista.

Inhoan siivoamista vain silloin, kun se on hidasta ja työlästä

Ihannekodissani olisi vähän vaakatasoja ja nekin tyhjiä. Kaikki tavara mahtuisi nätisti kaappeihin, joiden ovet saa kiinni. Kaapit olisivat kattoon asti, jolloin niiden päällisiä ei tarvitsisi siivota pölystä. (En varmaan ole ainoa, joka ei melkein koskaan siivoa kaappien päällisiä?!) 

Unelmakodissani ei myöskään olisi lainkaan mattoja, paitsi tietysti ulko-ovien lähellä.

Verhotkin ovat aikalailla turhat, jos ikkunoissa on sälekaihtimet. Verhot kun pitäisi pestä joskus. Äh, mikä työ. (Nykyisen kodin verhoihin en ole kyllä koskenutkaan sen jälkeen, kun kaksi vuotta sitten ne ripustin… Ja jotkut vielä vaihtelevat verhoja huvikseen! Käsittämätöntä.)

Koristetavaroita en juurikaan harrasta. Tyhjä ikkunalauta on silmäteräni. 

Yksi huonekasvi meillä on: traakkipuu, jonka ostin 2018 Ikeasta. Nykyään se on melkein ihmisen korkuinen hujoppi. Se kaatuilee, kun en ole jaksanut ajatella, miten tukisin sen onnettoman hentoja runkoja. Kasvi on tähän asti ollut keittiön pöydällä, johon se on mahtunut korkeutensa puolesta vielä nipin napin. 

(Nyt kasville kävi hassusti, kun mies keksi laittaa sen parvekkeelle: lehdet paloivat auringossa. Netistä minulle selvisi, että traakkipuuta voisi leikata, jolloin puu kasvattaa uusia oksia leikkauskohdan alapuolelta. Lisäksi rungon paloista voi juurruttaa uusia kasveja. Tämä tosin kannattaisi tehdä keväällä, joten en tiedä kannattaako nyt tehdä mitään.)

Keräähän kasvikin pölyä, mutta ihan niiiin nihilisti en sentään ole, että haluaisin kasvistakin eroon. Pölyjen poisto on kohtuullisen kivutonta, kun koko kasville antaa vain suihkun kylppärissä. Mullat saa suojaan muovipussilla ja teipillä. 

Roina todella heikentää hyvinvointiani – ja karsiminen parantaa

Sillä, onko koti siisti ja seesteinen, on vaikutusta minun hyvinvoinnilleni. Visuaalinen roina kuormittaa ja ahdistaa. Ajaa mielen pyörittelemään: “Ah, niin tuo. Tuolle pitäisi tehdä jotain.” 

Tavarat näkösällä ovat kuin stressaava to do -lista, jota ei saa pois mielestä.

Arki myös rullaa huomattavasti sujuvammin yksinkertaisessa kodissa. Tavarat löytyvät nopeasti, ja ne on myös helppo palauttaa omille paikoilleen. 

Tulee mieleen meidän paistinpannun säilytys, joka ei toiminut ollenkaan. Paistinpannu keikkui erinäisten keittiötarvikkeiden päällä, koska kaapissa ei ollut sille muuta tilaa. Joka kerta kun palautin paistinpannun kaappiin, jouduin asettelemaan sitä tasapainoon. 

Siirsin kaapin perältä lettupannun toiseen paikkaan ja sain vapautettua hyllytilaa paistinpannulle. Tunsin itseni typeräksi. En sitten ollut voinut tehdä tätä siirtoa kaksi vuotta sitten?

Asioiden siirtely kaapista toiseen harvoin tuo kestävää ratkaisua. Paistinpannu oli poikkeus. 

Vaikka tällä kertaa selvittiin järjestelyn voimalla, uskon silti syvästi siihen nyrkkisääntöön, että sotkuisuus ja epäjärjestys taklataan ensisijaisesti aina karsimalla tavaraa ensin. 

Kun kaikille tavaroille on toimivat säilytyspaikat, on siisteyden palauttaminen huomattavasti nopeampaa. Ei tarvitse miettiä, mihin minkäkin saisi sullottua tai tasapainotettua.

Haluaisin luopua yleiskoneesta, mutta päätös on vaikea

Olen harkinnut yleiskoneesta (Bosch MUM58720) luopumista. Kone ei lopulta ollut ihan sellainen kuin kuvittelin. 

Leipätaikinaa vaivatessa koneen varsi nitisee liitoksistaan uhkaavasti. Leipätaikina kyllä valmistuu, mutta jotenkin tekee pahaa. Kone on edullinen ja sen huomaa rakenteen heikkoudessa. Käyttöä koneelle on ollut korkeintaan pari kertaa vuodessa. 

Vähäiseen käyttöön vaikuttaa myös pikkulapsivaihe. Kaikki leipominen on minimissä. Raasteitakaan en ole jaksanut koneella tehdä, kun siitä aiheutuu niin kova meteli sekä monta pestävää osaa. 

Yleiskone on ideana hieno, mutta käytännössä ne jäävät hyvin usein kaappiin viemään tilaa. (Sen tilan viemisen ne kyllä osaavat kaikkine lisäosineen.) Parhaiten yleiskone toimii varmaankin taloudessa, jossa se pidetään aktiivikäytössä ja sille on keittiön tasolla tilaa, jossa sitä voi pitää pysyvästi.

Ehkä luopuminen olisi kuitenkin sen arvoista, että saisin toimivammat kaapit? Ja samalla vapautuisin syyllisyydestä, jota käyttämättömän vempeleen olemassaolo väkisinkin tuottaa. Mutta entä jos kuitenkin innostuisin käyttämään konetta enemmän, kun lapsi on isompi?

Luopuminen on vaikeaa, kun koneesta on kuitenkin maksanut jotain 200 ja 300 euron väliltä. Torissa siitä tuskin saa satastakaan. On vaikeaa niellä tappio. 

Päätöstä eteenpäin siirtäessäni joudun kuitenkin elämään sen kanssa, että keittiön kaapit ovat liian täynnä, ja siellä on tämä iso kone, jota en oikeastaan käytä juuri lainkaan. 

Miehen mielestä kone saisi vielä jäädä. Hän onkin meistä huomattavasti enemmän keräilijätyyppi, kun minä taas luopuisin melkein kaikesta. Toisaalta, koska en itsekään ole aivan varma, annoin koneen nyt toistaiseksi vielä jäädä.

Myöhemmin aloin miettiä tätä nyrkkisääntöä: osakemarkkinoilla varallisuus keskimäärin tuplaantuu 10 vuodessa 7 prosentin vuosituotolla laskettuna. Jos myisin koneen puolella siitä, mitä olen itse maksanut, saisin menettämäni rahat takaisin 10 vuodessa sijoittamalla myyntitulot.

Kannattaisiko jäljellä oleva arvo kotiuttaa nyt ja laittaa poikimaan? Vielä kun koneesta jotain voi saada? Koneeseen mennyttä rahaa en takaisin saa ainakaan makuuttamalla konetta kaapissa elämäni loppuun. (Kuten sijoittamisessa myös tavaroiden omistamisessa päätöksentekoa vinouttaa uponneiden kustannusten harha.)

Joko konetta kannattaisi käyttää tai sitten siitä kannattaisi hankkiutua eroon. Se, että sen antaa maata käyttämättömänä kaapissa on typerin vaihtoehto.

Ihmisillä on valtavat määrät käyttökelpoista tavaraa kaapeissa, jotka ainoastaan tuovat heille kuluja (vähintäänkin ylimääräisistä säilytysneliöistä johtuvia kuluja). Mikä määrä vaurautta vapautuisi, kun ihmiset antaisivat tai myisivät käyttökelpoiset tavarat eteenpäin niitä tarvitseville?

Sukkalaatikon karsimisprojekti vartissa

Monet ammattijärjestäjät puhuvat lyhyidenkin järjestämishetkien voimasta. Ilana Aalto kirjoittaa kirjassaan Vartin voima (2024) juurikin siitä, miten kodin järjestämisessä kannattaa edetä mieluummin sukkalaatikko päivässä kuin olla kymmenen vuotta kokonaan järjestämättä.

Kirjaa en ole lukenut. Olen kuunnellut vain ilmaisista lähteistä Ilanan ajatuksia. Päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja järjestää pikaisesti sukkalaatikkoni. Ja kuinka ollakaan, nyt olen saanut nauttia tuhat kertaa toimivammasta sukka-arjesta. 

Nyt siistien työsukkien löytäminen on nopeaa. Varttien voima toimii! Kunhan muistaisi ottaa niitä järjestämisvartteja säännöllisesti.

Lähtötilanne: Kaikki sukka-asiat samassa sotkussa. Erittäin epäkäytännöllistä.

Lopputulos: Säästin vain käytössä olevat mustat sukat (laitoin kulahtaneemmat laatikon takaosaan) ja yhdet kukkasukat. Villasukat ja sukkahousut laitoin erilleen.

Viimeisin löytöni on Dana K White, jolla on uniikkeja ideoita kodin järjestämiseen tavara kerrallaan ilman kaaosta. Täydellistä pienten lasten äideille, kun aikaa ja voimia koko kodin mylläämiseen kerralla ei ole.

Haaveilen siitä, että kesätöiden päätyttyä minulla olisi hetkinen aikaa tavaroiden karsimiselle ja kirpparipöydän pitämiselle. Se jää nähtäväksi. Työarjen keskellä en jaksa ja pysty tehdä kodin tavaroiden karsimiseksi juuri mitään. Näin käytännössä 3-vuotiaan yksinhuoltajana ja kroonisesti sairaan puolisona arjessa ei ole nyt aikaa "millekään". En edes yritä, muuta kuin hyväksyä ja kestää.

Tänään päätin ottaa aikaa kirjoittamiselle ja muovailin tämän tekstiaihion valmiiksi, vaikka oikeastaan sillekään ei olisi ollut aikaa. Lapsi on flunssassa (blaah, ruhtinaaliset kolme viikoa taas saatiin olla terveenä tässä välissä) ja nukkui päiväunia. Kirjoittamista on kova ikävä.