Uupunut Äiti

Meinasin poistua kotikaupungistani ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen. Olimme varanneet menopaluun päiväseltään naapurikaupunkiin. Odotimme innolla lapsen ensimmäistä junamatkaa.  Sitten kävi se, mitä junille tapaa välillä käydä. Juna oli myöhässä ja aika paljon olikin. Päädyimme lapsen kanssa siirtämään matkan toiseen päivään. Sovelluksen selailua… chat suljettu ruuhkan vuoksi… siispä soitto asiakaspalveluun. Saimme matkan peruttua ja rahat takaisin.  Neljävuotias yllätti rauhallisuudellaan. Ostimme karkkia, jätskiä ja kotimaisia mansikoita (torilta 7 euroa/ 400 g). Mitä muutakaan voi pettynyt äiti tehdä. Nyt odotamme matkaa ja elämme miellyttävän tylsää kesäloma-arkea kotona.  Matkailua mieluummin nautin lomasta kotona. Kuva: Unsplash Tai voiko tätä tylsäksi sanoa, kun erityislapsen kanssa monesta asiasta syntyy tahtojen taisto ja välillä painiottelukin. Ei pestä hampaita, ei vaihdeta vaippaa, ei mennä kylpyyn, ei mennä nukkumaan! Ei, ei, EI! Uupunut äiti ikkunan ta...

Olin tyypillinen kympin tyttö. Kuin saamani hymytyttöpatsas. Kuva: Unsplash En oikein pidä hymytyttöpatsaasta. Olinko muka avuliaampi kuin joku muu? Miksi meitä piti laittaa paremmuusjärjestykseen tässäkin asiassa? Wikipedian mukaan hymypatsaita jaetaan “tunnustuspalkintoina reilusta ja ystävällisestä toiminnasta kouluyhteisössä. Patsaat ovat hyvän toveruuden palkintoja. – – Patsaan saajan valitsevat luokkatoverit äänestyksen perusteella.” Minua surettaa loppuluokka, joka jää pohtimaan, miten itse oli muka vähemmän reilu tai vähemmän ystävällinen toveri .  Vaikka suren niitä, jotka jäivät ilman, en toisaalta näe patsasta kovin arvokkaana vaan ennen kaikkea ristiriitaisena tunnustuksena. Voisi kuvitella, että hymypatsaan saa yltiösosiaalinen oppilas. Itse olin ja olen hyvin introvertti ja varsinkin uusien ihmisten keskuudessa hiljainen. Ansaitsin patsaan miellyttävällä ja usein varmaan suorastaan alistuvalla käytöksellä.  Minulle hymypatsas symboloi tyttöä, joka ei sano vastaa...

Olen vuori, olen vakaa. Olen peloton ja huolista vapaa. Tämän meditaatiohokeman psykoterapeuttini opetti minulle.  Miesterapeuttini muistutti hieman buddhalaista munkkia. Hänen olemuksensa oli aina viisas ja suorastaan korostetun rauhallinen, ei kuitenkaan ilmeetön. Hän hymyili paljon. Välillä hän myös nauroi jutuilleni, mikä tuntui mahtavalta.  Nauraminen on ihanaa. Lempiääneni maailmassa on lapseni nauru. Terapian iso hyöty oli siinä, että sain keskustella ihmisen kanssa, joka itse pystyi kannattelemaan omia tunteitaan. Hän mallinsi minulle, miltä näyttää, kun ihminen on sisäisesti tyyni.  Jokaisen soisi saavan tätä mallioppimista jo lapsuudessa omilta vanhemmiltaan. Oma lapsuuteni ei ollut kuitenkaan aivan sellainen. Uupunut äiti meni töihin Olen ollut nyt töissä tammikuusta lähtien. Viikkotunnit ovat vaihdelleet, mutta tällä hetkellä teen 80-prosenttista työaikaa. Ja ihme kyllä, päivätyönä arkisin klo 8 alkaen.  Siivoustyö on tavallaan todella mukavaa, mutta jatk...

Enpä paljon huonompaa hetkeä irtisanoutumiselleni olisi voinut löytää. Irtisanoin itseni keskellä taantumaa loppukesästä 2023. Kun tämän yhdistää alanvaihtohaaveisiin ja haluun työllistyä jatkossa ensisijaisesti alalle, johon minulla ei ole koulutusta, on lopputulos aika arvattavissa. Työttömyys on vaikeaa ja raskasta, mutta ajoittain myös mukavaa. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, mutta samalla syyllinen. Olen työtön, mutta teen töitä syyllisyyden kanssa joka päivä . Yritän hyväksyä syyllisyyden tunteet osaksi tämänhetkistä todellisuuttani. Ymmärrän, että syyllisyyden tunteet ja “mitä tuokin ajattelee, kun saavun vain takaisin kotiin vietyäni lapsen hoitoon?” -ajatukset kumpuavat omista ajatusmalleistani. Niitä voin työstää.  Tämä muiden ihmisten mielipiteiden pelkääminenhän ei ole minulle mitään uutta. Jos hieman kärjistän, mielikuvissani kaikki ihmiset vihaavat, elleivät jopa inhoa minua . Tämä ongelma vaivaa minua kaikkialla, ei vain työttömänä ollessa. Tällaisessa maail...

Irtisanouduin reilu vuosi sitten vakituisesta työstäni vakuutusalalla. En vain enää halunnut. Työ oli paljon sitä, mitä halusin, mutta ei silti tarpeeksi. En voinut allekirjoittaa sydämelläni monia asioita. Työn aiheuttamat sisäiset ristiriidat ja vihaiset asiakkaat söivät motivaatiotani.  Olen hukassa ammatillisesti. Kuva: Unsplash Olin onneni kukkuloilla, kun sain tuon työn vuonna 2016. Pääsin pois hoitotyöstä.  Luulin, että olin löytänyt vihdoin paikkani. Oli kipeää jälleen huomata, etten sittenkään sopinut työhön, josta oli haaveillut pitkään. Nyt istun kotona. Päädyin tähän kuuntelemalla sisintäni. Kunnioitin sitä, että voin pahoin enkä halunnut palata työhöni. Päästin irti. Ja nyt en enää oikein tiedä, miten jatkaa.  Välillä ajattelen, että olin aivan idiootti, kun irtisanouduin vakituisesta työstä pienen lapsen äitinä. Tehty mikä tehty.  Ehkä olisin voinut hakeutua sairauslomalle ja miettiä vielä rauhassa suhdettani entiseen työhöni? En voi tietää, olisiko se...