Hyppäsin tyhjän päälle ja jäin sinne?

Enpä paljon huonompaa hetkeä irtisanoutumiselleni olisi voinut löytää. Irtisanoin itseni keskellä taantumaa loppukesästä 2023. Kun tämän yhdistää alanvaihtohaaveisiin ja haluun työllistyä jatkossa ensisijaisesti alalle, johon minulla ei ole koulutusta, on lopputulos aika arvattavissa.

Työttömyys on vaikeaa ja raskasta, mutta ajoittain myös mukavaa. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, mutta samalla syyllinen.

Olen työtön, mutta teen töitä syyllisyyden kanssa joka päivä. Yritän hyväksyä syyllisyyden tunteet osaksi tämänhetkistä todellisuuttani.

Ymmärrän, että syyllisyyden tunteet ja “mitä tuokin ajattelee, kun saavun vain takaisin kotiin vietyäni lapsen hoitoon?” -ajatukset kumpuavat omista ajatusmalleistani. Niitä voin työstää. 

Tämä muiden ihmisten mielipiteiden pelkääminenhän ei ole minulle mitään uutta. Jos hieman kärjistän, mielikuvissani kaikki ihmiset vihaavat, elleivät jopa inhoa minua. Tämä ongelma vaivaa minua kaikkialla, ei vain työttömänä ollessa. Tällaisessa maailmassa on tietenkin tarpeettoman raskasta elää. 

Järjellä ymmärrän, että iso osa ihmisistä kykenee empatiaan ja ymmärtää, että esimerkiksi työttömyys on ilmiönä varsin monimutkainen. Suurin osa ihmisistä kyllä hoksaa, ettei monikaan työtön ole työtön huvikseen.

Voin harjoitella itseni hyväksymistä jokainen päivä. Antaa itselleni sitä turvaa, mitä olen vailla.

Sisäisestä työskentelystä huolimatta on silti hetkittäin tosi vaikeaa seistä itsensä ja päätöstensä puolella. 

Tässä maailmassa osoita paikkani

Isoin paino hartioillani ei ehkä ole sittenkään työttömyys vaan se, että ammatillisessa mielessä elämältäni puuttuu suunta. En osaa innostua enkä tarttua mihinkään. Kaipaan tavoitetta, mutta samalla olen kai niin uupunut, että esimerkiksi opiskelujen ajattelu ei tällä hetkellä innosta. 

Elämäni tuntuu lähinnä päämäärättömältä rämpimiseltä. Kuva: Unsplash

Iso tekijä on sekin, että opintojen rahoittaminen on hyvin vaikeaa. Silti ymmärrän, että tästä jumistani en pääse mihinkään vain istumalla paikallani.

Työttömyydessänihän ei ole kyse siitä, että lähtökohtaisesti vieroksuisin työntekoa. Suurin ongelma on siinä, että virka-aikaan tehtävät työt ovat töitä, joihin useimmiten vaaditaan tutkinto. Ja kun en halua tehdä hoitoalan hommia, minulla ei ole pätevyyttä niihin töihin, joita virka-aikaa tehtäisiin. (Eikä se ole kyllä sanottua, että hoitoalaltakaan päivätyötä saisi, vaikka haluaisikin.)

Toki olen hakenut lukuisia kertoja erilaisia toimistohommia, joihin ei ole välttämätöntä omata tiettyä tutkintoa. Tradenomien ja merkonomien kilpaillessa samoista tehtävistä kanssani, on mahdollisuuteni kuitenkin lähellä nollaa. 

Varsinkin kun en asu isossa kaupungissa, jossa olisi massoittain suuria virastoja ja toimistoja. Vaikeuskerrointa lisää vielä se, että tässä kaupungissa koulutetaan kuitenkin sekä tradenomeja että merkonomeja. 

Hain itseasiassa jopa vanhalle työantajallenikin toimistohommiin, mutta asiakaspalvelun puolelle. Olivat saaneet 119 hakemusta. Pääsin videohaastattelukierrokselle asti. Se siitä. Ei tämä ollut edes ensimmäinen kerta, kun hain puljuun takaisin.

Alan olla työttömyysalhossani siinä pisteessä, että voisin tehdä työkseni melkein mitä vain, jos työ vain tapahtuisi virka-aikaan kello 8–16. (Kello 7 alkava työ tuli testattua kesällä ja se ei kyllä mitenkään tule onnistumaan pidemmän päälle.) Kaino toiveeni olisi kuitenkin, että tuntipalkka olisi edes siinä 13–14 euron tasolla.

Ymmärrän etten voi siivoojana saada samaa kuin asiantuntijana. Moni puhtausalan työnantaja maksaa valitettavasti Kiinteistöpalvelualan työehtosopimuksen mukaista minimituntipalkkaa. Se on 11,94 e eli naurettavan pieni. Kuukausipalkkana se on 1922 euroa.

Olen valmis hyväksymään palkkani pienenemisen reilusti, mutta tuo on jo älytön palkka siitä raskaasta työstä, mitä siivoojat tekevät. Oikeasti kannattaa jo tuolla palkalla jäädä vain kotiin nostelemaan tukia. Surullista, mutta totta.

1922 bruttona (huom!) alkaa olla juuri siinä rajoilla, että rahat hädintuskin yksinhuoltajana riittävät. Ainakaan säästöön ei jää juuri mitään. Varsinkin, kun en varallisuusrajojen vuoksi tule jatkossa luultavasti saamaan latiakaan yleistä asumistukea tasaamaan tuollaista palkkaa.

Laskeskelin, että saisimme lapsen kanssa toimeentulotukea (ilman lääke- tai terveydenhuoltomenoja) reilu 1700 euroa kuukaudessa, jos meillä ei olisi mitään tuloja ja omaisuutta. Sehän on enemmän kuin mitä tuosta 1922 euron palkasta jäisi verojen ja muiden vähennysten jälkeen käteen!

Ja kun tiedän, että toisaalla maksetaan peruspalkkaa 2300 euroa kuussa, on aika vaikeaa motivoitua noin paljon pienemmästä palkasta. Noita paremmin maksavia siivoustöitä en vain ole onnistunut saamaan. Isona syynä se, etten ole valmis vuorotyöhön. 

Vähät päivätyönä tehtävät paikat menevät jo talossa oleville, sillä ymmärrettävästi moni muukin on halukas päivätyöhön, jos vaihtoehto on tarjolla. Lapsen vuoksi minun ei ole mahdollista tehdä vuorotyötä edes sen aikaa, että saisin päivätyön.

Vaikka olenkin työn sisällön puolesta joustava, on myös aiheellista pohtia, miten pitkälle suostumus tehdä “melkein mitä vain” kantaa. Jos psyykkeeni repeää, en tiedä, kuka työnteostani siinä kohtaa enää hyötyy. Ei ainakaan työnantaja, joka on perehdyttänyt turhaan ihmisen, joka ei työtä lopulta pysty tekemään. 

Lähinnä näitä mietintöjä herättävät erilaiset asiakaspalvelutehtävät, joihin olen hakenut. Tiedän, että introverttina ja ahdistusherkkänä asiakaspalvelu on erittäin riskialtis valinta. 

Voisiko tähän maailmaan sataa jostain lisää työpaikkoja? 

Työpaikkoja ihmisille, jotka haluavat työskennellä, mutta eivät vain löydä sellaista työtä, jossa pääsisivät loistamaan. 

Tiedän, että minulla olisi paljon annettavaa, kun oikea paikka vain löytyisi. 

Yhden viikon tein tässä marraskuussa aivan timanttisessa työyhteisössä. Olin ainoa siivooja, mutta muu henkilöstö oli niin positiivista, välittävää ja iloista. Työtehtävät mahtuivat myös paremmin työaikaan, mikä johti hallinnan tunteeseen. Kun tuli seuraava maanantai työttömänä, oli kuin olisin pudonnut työttömyyteen jotenkin uudestaan. 

Kaipasin takaisin työhön ja koin surua, että työ ei jatkunut. Tulevaisuudesta tuossa työyhteisössä on turha haaveilla, sillä yksikkö lakkautetaan ensi kesänä.

Mahtavaa kuitenkin, että sain kokea tuon viikon työn iloa ja imua. Koin toivoa. Työnteko todella voi olla kivaa, jos ihmiset ympärillä ovat oikeita ja työtehtävät sellaisia, että psyyke ei murskaannu töitä tehdessä. En tiedä oliko tuo peräti ensimmäinen kerta, kun koin tuollaista kokonaisvaltaista rauhaa työssä.

Kaamos vie voimat

Periaatteessa olen aina pitänyt syksystä. Kesähelteiden jälkeen syksy tuntuu helpotukselta. Helpotus alkaa kuitenkin vaivihkaa muuttua alakuloksi syksyn edetessä. Marraskuu on vuoden kuukausista ehkä se raskain. Talvipäivänseisauksesta alkaa mieli jo vähän keventyä. On taas vähän enemmän toivoa. 

Valolla on aina ollut minuun iso vaikutus. (Käytän kyllä kirkasvalolamppua, mutta ei se poista pimeyden vaikutusta.) Toisaalta paradoksaalisesti kärsin usein myös kevätuuvahduksesta. Muutokset suuntaan jos toiseen vievät voimia.

En halua puhua masennuksesta. En ole koskaan kokenut masennusta omakseni. En ole toivoton nytkään. Olen vain jotenkin tuskaisempi ja elämä noin yleisesti väsyttää. 

Tiskaaminen tympii aina, mutta vielä tympeämpää se on pimeässä. 

Osaan silti edelleen nauttia asioista. Teestä ja villasukista. Mah, miten kliseistä. Mutta eikö marraskuu ilman villasukkia ja teetä olisi jo piinaavaa kurjuutta?

Viikko sitten aloin neulomaan ensimmäistä kertaa sitten lapsen syntymän. Pidän sitä jonkinlaisena merkkinä voimieni elpymisestä, kaamosväsymyksestä huolimatta. Kuva: Unsplash

Anna elämälle suunta ja tarkoitus

Kohta neljävuotiaani on maailman paras tyyppi. 

Seison lumivuoren kupeessa räntäsateessa vaikka kaksi tuntia. Välillä haltioituneena, välillä kyllästyneenä. Yhtä kaikki kiitollisena, että saan seistä siinä.

Ostan 8 euron lumipallopihdit. 

Pakkaspäivänä tyynnytän, kun pakkaslumesta ei synny haluttuja tuotoksia. 

Vahdin talon kulmalla, ettei tule autoja, jotta hän saa kikattaa pulkkansa kanssa.

Hetket lapsen kanssa ovat tähtihetkiäni. Kuva: Unsplash

Raivareita tulee edelleen. Poika heittäytyy mahalleen, kunnes nousee melko pian istumaan ja sanoo: “Lohduta.” Otan kurahirmun syliin ja rauhoitan, samalla itsenikin. 

Itseäni suuremman lohdutusta minäkin välillä tarvitsen. Työttömyyden kivuissa katson taivaalle ja pyydän: “Lohduta. Ota syliin. Kanna. Älä unohda minua.”