Elämän yksinkertaistaminen: elämäntapana minimalismi

Olen ollut koko aikuisikäni kiinnostunut elämän yksinkertaistamisesta, karsimisesta, säästäväisyydestä ja minimalismista. Jopa asketismiin saakka.

Pikkuinen mökki, vain välttämättömyydet ja luonto. Tämä kuvastaisi omaa minimalistista haave-elämääni. Kuva: Unsplash.

Tämä minimalistinen elämäntapani on mahdollistanut sen, etten ole oikeastaan koskaan ollut taloudellisissa vaikeuksissa, vaikka olen ollut työttömänä sekä pitkään kotona lapsen kanssa. Ja ei – minulla ei ole koskaan ollut rikasta miestä saati perintöä kannattelemassa.

Wikipediassa asketismi määritellään näin: "Asketismi tai askeesi on sellaisen elämäntavan harjoittamista, jossa itsehillinnällä, itsekurilla ja myös hyveiden harjoittamisella on keskeinen merkitys. Askeetti voi esimerkiksi kieltäytyä seksuaalisista nautinnoista, noudattaa ankaraa ruokavaliota tai paastota. Asketismin harjoittaja pyrkii pidättyväisen fyysisen elämäntapansa kautta kehittämään haluttuja henkisiä ominaisuuksiaan ja irtautumaan ei-toivotuista."

Kuulostaa ainakin osittain tutulta. 

Tässä esimerkkejä asioista, joihin en käytä rahaa:

• auto
• bussilippu
• sähköpyörä (ainakin vielä toistaiseksi)
• televisio
• stereot
• painetut kirjat (tosin ihan ihan joskus teen poikkeuksen, jota usein kadun jälkikäteen)
• jatkuva kännykän vaihtaminen uudempaan malliin
• aikakauslehdet ja sanomalehdet 
• suoratoistopalvelut (Netflix, Spotify jne.)
• ulkona syöminen
• teatteri, elokuvateatterit, ym. kulttuuririennot
• alkoholi (paitsi poikkeustilanteissa kerran vuodessa tai kahdessa)
• tupakka
• kampaaja ja muut kaudenhoitopalvelut
• sisustusesineet
• maksulliset harrastukset (paitsi kausittain Storytel-tilaus tai esimerkiksi Canva Pro -tilaus)
• matkustaminen (en ole poistunut tästä kaupungista kolmeen vuoteen)
• lemmikkieläimet
• "ylimääräiset" vakuutukset (minulla on vain henkivakuutus ja suppea kotivakuutus)

Säästäväisyys ruokaostoksissa, ulkona syömisessä ja vaatteissa

Ruokaostoksissa olen tarkka ja yritän valita raaka-aineet siten, että ne olisivat mahdollisimman edullisia, mutta kuitenkin ravintorikkaita. Teen niin paljon itse kuin vain jaksamiseltani pystyn. 

Esimerkiksi vispipuuroa en osta ikinä valmiina. Mannaryynit ostan mielellään tummina, vaikka ne ovat 2,5-kertaa kalliimpia kuin tavalliset. Yhdestä pussillisesta saa kuitenkin aika monta puuroannosta. Tuntuu hulluudelta syytää kehoonsa valkoista vehnää, jossa ei ole energian lisäksi paljoakaan mitään, mitä keho tarvitsee. Se olisi hukkaan heitettyä rahaa.

Yritän välttää sitä, että joutuisin yllättäen hankkimaan syötävää kaupungilta. Jos kuitenkin olen kaupungilla välipalan tarpeessa, en juuri koskaan osta valmisruokahyllystä täytettyjä leipiä tai muuta vastaavaa, sillä ne ovat mielestäni järkyttävän kalliita. Tyypillisin välipalaostokseni on banaani. Sitten alan ihmettelemään, mitä raaskisin vielä ostaa sen kylkeen. Aika usein päädyn ottamaan paistopisteeltä karjalanpiirakan.

Kahviloissa en käy juuri koskaan. Jos tällainen ihme tapahtuu, ehkä kerran vuodessa, ostan useimmiten vain teetä.

Olen pihi, mutta käytän kyllä rahaa asioihin, jotka ovat itselleni tärkeitä. Ostan osan vaatteista ja kengistä uusina, jos en löydä siistejä käytettynä. Pidän toimivia vaatteita ja terveellisiä (paljasjalka)kenkiä tärkeinä. Niitäkin ostan vain tarpeeseen, en ostamisen ilosta tai muodin seuraamisen vuoksi. 

Jossain törmäsin lauseeseen: "Rahankäytön hallinta on elämänhallintaa." Näin itsekin hyvin pitkälti koen. 

Puhuttelevia lausahduksia ovat nämäkin:

Ihmisen rikkaus on suoraan verrannollinen niiden asioiden lukumäärään, joita ilman hän pystyy olemaan. (Henry David Thoreau)

Askeesi palkitaan, mukavuus maksetaan. (Kaarina Davis)

Työn orja – kannattaako työnteko?

Loma ja vapaa-aika ovat herkästi suorituksia siinä missä työkin. Usein vapaa-aikakin pohjimmiltaan palvelee työtä. Täytyy tehdä kaikki se, mitä ei voi tehdä sitten, kun on työssä. Täytyy esimerkiksi korvata lapsille työstä johtuva poissaolo. Täytyy latautua, jotta jaksaisi taas töissä.

Oravanpyörästä irtaantuminen on pelottavaa. Elämän omistaminen työnteolle on sosiaalisesti hyväksyttyä, jopa ihailtua. Kuva: Unsplash.

Työssäkäyvällä ei ole aikaa ja jaksamista raastaa omaa kaalisalaattiaan, joten hän ostaa sen valmisruokahyllystä nelinkertaisella kilohinnalla. Työssäkäyvä kantaa reikäiset vaatteensa ja ylipitkät verhot korjausompelimoon, koska ei itse niitä ehdi ommella. Työssäkäyvä palkkaa kotiinsa siivoojaan, jotta arki olisi edes hiukan siedettävämpää. 

Mutta entä jos työssäkäyvä oikeastaan nauttisi noiden kaikkien asioiden tekemisestä itse – kun vain olisi aikaa? Tulee mieleen tämä Lähiömutsin ihana kirjoitus tästä samasta teemasta.

Työssäkäyvä siis maksaa siitä, että jaksaisi käydä töissä. Varsin tavallista on myös se, että työssäkäyvä pitää autoa, jotta pystyisi käymään töissä. OP:n laskelman mukaan edullisellekin autolle tulee helposti kustannuksia 500 euron edestä kuukaudesssa. 500 euroa! Kuukaudessa!

Työssäkäyvän täytyy myös näyttää ulkoisesti työssäkäyvältä. Hän päivittää vaatekaappinsa sisältöä, kenkiä, laukkuja, silmälaseja. Hän leikkauttaa tukkansa säännöllisesti. Tämän päälle osa vielä hoidattaa kyntensä ja ripsensä, kenties täyttää huulensakin. 

Työstä päästyään työssäkäyvä ajaa autollaan kuntosalille. Jotta saa juosta, pyöräillä ja nostella painavia asioita. Kunnes kello onkin jo kuusi ja nälkä on kova. Kotimatkalla on helppo poiketa hakemaan jotain valmista. 

Sohvalle ja ruokaa. Netflixin virrassa on hyvä huljuttaa väsynyttä mieltään. Kesken kaiken mieleen yrittää hiipiä: "Mitä järkeä tässä kaikessa on?", kunnes ohjelma vie mennessään ja ajatus hautautuu.  "Mitenhän noista tänäänkin tulleista laskuista selviän?", työssäkäyvä pohtii laahustaessaan iltapesuille. Työssä käymällä, kai?

Työ tuo merkitystä?

Usein vedotaan siihen, että työ tuo merkitystä elämään. Ja tuohan se, ainakin joskus. 

Onko työ välttämättömyys, jotta voisi tuntea elämänsä merkitykselliseksi: ei varmasti, ei ainakaan toivottavasti. Muuten meillä olisi Tilastokeskuksen mukaan 195 000 suomalaista, joiden elämällä ei olisi merkitystä, sillä he ovat työttömiä. 

On varmaankin aivan perusteltua väittää, että luovuus, ilo ja onnellisuus, ja niistä kumpuavat merkitykselliset hetket on usein realistisempaa ja helpompaa tavoittaa vapaa-ajalla ja rakkaiden ihmisten kanssa. Ajatus, että näiden pitäisi toteutua töissä, lisää omaa paikkaansa etsivän ihmisen paineita.

En toivo, että työ olisi oman elämäni tärkein sisältö. Toisaalta, jos työssä on käytävä, haluaisin, etten joudu edistämään arvoja, jotka eivät ole omiani. En esimerkiksi terveydenhoitajana kokisi pikaruokaravintolaa itselleni mielekkäänä työpaikkana. 

Tietyllä tapaa olen aika ehdoton. Tunnustan, että milleniaalina minäkin etsin työstä paljon nimenomaan merkitystä. Mutta haluaisin ehkä jatkossa keventää työlle ja sen merkityksellisyydelle antamaani painoarvoa. 

Työ on vain työtä. 

Työ on vain työtä. 

Olenko kasvamassa aikuiseksi? Ymmärtämässä vihdoin, että työ on perseestä ja sitä on paras vain oppia sambaamaan työpäivien läpi, vaikka ei hyvältä tunnukaan. Tasapainoa kai tässä haen. Ei työtänsä vihatakaan kannata, vai mitä?

Työyhteisön voimauttavat ominaisuudet

Työyhteisö on parhaimmillaan rikastava yhteisö. Yhteisön jäsenet rikastuttavat toisiaan ja auttavat kokemaan merkityksellisyyttä. Työn kautta voi kuulua johonkin merkityksellisellä tavalla, olla konkreettisesti osa laumaa ja yhteiskuntaa.

Työssä kärsiminen on toisaalta haitallisempaa kuin voisi luulla. Kärsimys, uupumus ja masennus säteilevät työyhteisöön ja kotiväkeen. Vastuu itsestä ja, jopa itsekkäältä tuntuva, mielekkään ja itselle sopivan työn etsiminen, ellei jopa vaatiminen, on samalla vastuuta läheisistä ihmisistä. Ei ehkä sittenkään siis niin itsekästä ja lapsellista? 

Toki kärsimys juontuu sekä työstä että omista ajatuksista ja asenteista työhön. Omia ajatusmallejaan pystyy työstämään, mutta jotkin haasteet voivat olla niin lujassa, että on realistisempaa hakea työtä, joka ei kuormita liikaa kyseisellä saralla. 

Esimerkiksi itse ahdistun helposti haastavista asiakaskohtaamisista, mutta olen toisaalta luonnostaan tarkka. Sen sijaan, että hakeutuisin haastavaan asiakaspalvelutyöhön, voi olla ihan kaikkien etu, että yritän löytää työtä jossa tarkkuuteni olisi etu, ja joka ei sisältäisi niin paljon konfliktien ratkomista. On hyvä tunnistaa vahvuutensa ja mennä enemmin niitä kohti kuin jatkuvasti pakottaa itseään työhön, johon ei itsellä ole parhaat lähtökohdat.

Uskallus päästää irti ja nauttia työttömyydestä

Työpaikan etsiminen voi helposti muodostaa hirmumyrskyn oman pään sisälle. Jotain pitäisi hakea. En voi olla hakemattakaan. 

Mikä paikka olisi minulle oikea? 

Missä jaksaisin? 

Mihin saattaisin tulla valituksi, jotta tästä työhausta pääsisi joskus eroon? 

Miksi en ole vielä tullut valituksi minnekään?

Olenko sittenkin niin sairas, että se näkyy kilometrin päähän? 

Eihän tällaista sekopäätä kukaan ota… CV:ni on aivan liian silppua täynnä. Hullu -> mappi Ö:hön.

Työttömyys ja masennus eivät ole harvinainen yhdistelmä. Itse taistelen masennusta vastaan nauttimalla röyhkeästi työttömydestäni sekä etsimällä merkitystä ja kiitollisuutta arjestani tässä ja nyt. Kuva: Unsplash.

On päästettävä irti ja uskottava, että elämä saa olla hyvää ja merkityksellistä juuri nytkin. Että ei ole kiire eikä hätä. Työpaikkoja tulee ja menee. Oikea vielä löytyy. 

Saan nauttia tästä hetkestä, jossa ehdin raastaa kaalini ja parsia perheen vaatteet. Kirjoittaa blogia. Pyöräillä Lidliin metsästämään tarjoustuotteita, kun muut porhaltavat päiväkodilta työpaikoilleen. 

Edelleen tuotan itselleni ja läheisilleni hyvinvointia, vaikka en käykään töissä. Päiväni ovat työntäyteisiä. Tylsää hetkeä ei vielä ole ehtinyt olemaan, vaikka olen ollut työttömänä jo kohta puoli vuotta.

Kiitollisuus on masennuksen vastalääke. Oikeastaan juuri nyt kaikki on todella hyvin. Sähköpostissani on lukemattomia "Valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -viestejä. Silti nautin tästä elämästä. 

Ja samalla koen syyllisyyttä. Eihän työtön saa nauttia. Mutta katso nyt tuota pakkasaamun auringonnousua, jota kerrankin ehdin ihailemaan ajatuksen kanssa!

Nautin elämän yksinkertaisuudesta. Metsästäjä-keräilijä minussa nauttii tarjoustuotteiden perässä polkemisesta ja kirpputorien koluamisesta. Nautin siitä, että ehdin tekemään kaiken sen, mitä en työssä käydessä ehdi. 

Ketä se auttaa, että kärsin ja masistelen sitä, että elän (tällä hetkellä) etuuksilla? Yhtä hyvin voisin vain häpeilemättä nauttia. Teenhän oman osani: haen työtä koko ajan. Siitähän minulle tällä hetkellä maksetaan. Olen kunniallinen työtön.(?)

Haaveilen siitä, että pääsisin osa-aikatyöihin ja voisin jatkaa itse tekemistä palveluiden ja tuotteiden ostamisen sijaan. Jatkaa elämää, jossa minimoin kulutusta, jotta minun ei tarvitse maksimoida tuloja. 

Tämä työttömyys on ollut siunauskin. On ollut aikaa ajatella. Ihailla Henryä ja Kaarinaa, haaveilla taas omavaraisesta elämästä pienessä mökissä. 

Tänä talvena olen innostunut säästäväisestä elämäntavasta ja pihistelystä niin paljon, että olen parsinut ihan todella reikäisiäkin vaatteita. Samalla olen nauttinut siitä, että minulla on aikaa tehdä moista. Kuva: Unsplash.

En tiedä päädynkö maalaismökin emännäksi koskaan. Yksinkertaista ja minimalistista elämää voi onneksi elää aivan hyvin myös kerrostalossa.

Mitä yksinkertaisemmin elää, sitä yksinkertaisemmaksi elämä käy. Tyytyväisyys löytyy usein tyytymisen kautta.