3 v. neuvola meni aivan penkin alle – lapsi kieltäytyi Lene-testistä

Odotin kyllä, että neuvolakäynti saattaisi olla haastava. En silti hoksannut taas pelätä ennakkoon, että menisin näin rikki siitä. Päästyäni neuvolasta ja vietyäni lapsen hoitoon, vain itkin. Olen pyöritellyt tapahtumia päässäni melkein taukoamatta sen jälkeen.

Käynti oli pari päivää sitten. Tuntuu, että sen jälkeen olen vain kirjoittanut mielessäni puolustuksellista palopuhetta neuvolalle.

Kirjoitin edellisessä tekstissäni: “Onneksi terkkari vaihtuu nyt, koska entinen siirtyi muihin tehtäviin. Toivon, että uusi terveydenhoitaja näkisi lapsen kokonaisena, yksilönä. Ja että hän näkisi meidän vahvuudet ennen heikkouksia.”

Tämä toiveeni ei valitettavasti käynyt toteen. Juuri ennen vastaanottoaikaamme vanha terveydenhoitajamme näki meidät käytävällä ja moikkasi iloisesti. Sitten hän suuntasi uuden terveydenhoitajamme huoneeseen ja viipyi siellä hyvän tovin.

Voi toki olla, että kyse ei ollut ollenkaan meistä. En silti pysty olemaan ajattelematta, että vanha terkkarimme siirsi oman huolentäyteisen asenteensa uuteen terveydenhoitajaamme. Tai sitten meillä vain on huono tuuri terveydenhoitajien suhteen.

Uusi terveydenhoitaja oli kyllä ihan perusmukava ja kiltin oloinen tyyppi, mutta valitettavasti hän vaikutti jonkin verran stressaantuneelta ja ilottomalta. 

Lapsi ei itkenyt koko aikaa ja kasvujen mittauskin sujui paljon reippaammin kuin ennen

Kaikki meni alkuun ihan ok. Toisin kuin 2 v. neuvolassa, nyt lapsi antoi minun jutella suht kivuttomasti (= lapsi ei huutoitkenyt korvani juuressa) terkkarin kanssa. 

Jossain kohtaa lapsi siirtyi lattialle ihmettelemään leluja. Vähän lapsi olisi halunnut, että äitikin tulisi leikkimään, mutta tyytyi sitten siihen, että tasapainoilin terkkarin kanssa juttelun ja lapsen huomioimisen välillä. 

Lapsi ei siis itkenyt isommin eikä myöskään pyytänyt tissiä. Tässä on tapahtunut ihan viime aikoina iso muutos. Hän ei pyytänyt tissiä myöskään hammastarkastuksessa. Hän on alkanut oppimaan, että vaikka jännittää, hän ei pyydä kodin ulkopuolella tissiä tueksi.

Käynnin lopuksi kasvun mittaamiset sujuivat myös entiseen verrattuna todella hyvin. Pituuden mittaus on tietenkin vähän haastavaa, kun pitää seisoa kantapäät tietyssä kohdin ja pää myös, mutta lapsi kuitenkin taipui vikinästä huolimatta kivasti yhteistyöhön. Myös päänympäryksen mittaus meni ensimmäistä kertaa rauhallisissa merkeissä. 

Lapsi oli kasvanut nätisti omilla käyrillään. Siitä olen erittäin iloinen, koska aina sekään ei ole ollut meillä itsestään selvää.

3 v. kieltäytyi Lene-testistä

Mutta ne Lene-tehtävät (Lene = Leikki-ikäisen lapsen neurologisen kehityksen arviointimenetelmä). Voi, voi ja voi. 

Ujous ei ole sairaus vaan osa synnynnäistä temperamentia. Kuva:Unsplash.

Niistä ei tullut yhtään mitään. Lasta ujostutti ihan liikaa ja hän meni aivan solmuun ahdistuksesta.

Kun oli aika aloittaa tehtävät, sanoin lapselle, että: "Tuletko äidin syliin istumaan?" Siihen terveydenhoitaja totesi: “Hän voisi istua siinä tuolilla, äiti voi istua omalla tuolillaan vieressä. Äiti ei saa sitten auttaa.” 

En osannut sanoa oikein mitään. Tiesin, että sylin kieltäminen ei ole hyvä juttu. Että terkkari ei nyt ymmärrä, miten aran lapsen kanssa on tekemisissä. 

Lapsi takertui minuun kuin pikku apina. Sitten istuimme siinä kummallisessa häkkyrässä: lapsi tavallaan omalla tuolillaan, mutta kuitenkin minuun takertuneena ja kylki terveydenhoitajaan päin.

Ensimmäisen tehtävän lapsi useamman rohkaisun jälkeen teki. Avasi taskumatin korkin. Sitten alkoi jumi eikä lapsi suostunut kehotuksen mukaisesti katsomaan korkin sisään. 

Minusta tuntui, että hän hämmentyi siitä, kun tehtävä alkoi kysymyksellä, että katsopa, mitä siellä pullon sisällä on. No, pullon sisällä ei ollut mitään, joten lapsi varmaan koki itsensä tyhmäksi ja alkoi sitten epäilemään itseään. Lopuksi hän sai korkin hienosti suljettua myös ja annettua pullon takaisin terkkarille.

Sen jälkeen hän ei kuitenkaan uskaltanut enää yrittää mitään. Terkkari yritti tarjota useita eri tehtäviä, mutta ei. Ei millään. 

Välillä terkkari lisäsi painetta aavistus kireyttä äänessään: “Nämä tehtävät täytyy tehdä. Jokaisen 3-vuotiaan on nämä tehtävät tehtävä. Alappa reippaasti nyt tekemään!”

Se tuntui minusta pahalta, koska tunnen lapseni. Tiesin, että hän on nyt aivan ahdistunut, eikä pakottamalla tämä tilanne ainakaan laukea.

Terkkari vain yrittää ja yrittää. Painostava hiljaisuus. Lapsi ei sano mitään.

Välillä kyyneleet jo alkoivat nousta lapsen silmiin. Hän katseli muualle ja yritti paeta kainalooni.

Minullakin oli niin paha olla, ainakin hetkittäin. Piinaavaat sekunnit, kun lapsi katsoo hiljaa aivan muualle eikä liikahdakkaan. Yritän olla puuttumatta, etten pilaisi testiä. Välillä kannustan varovasti. En tiedä, onko sekin väärin.

Niin turhauttavaa. Tiedän, että lapsi olisi osannut tasan tarkkaan kaikki tehtävät. Tai ainakin likipitäen, toki pikku virheitä voi aina sattua. Kerroin kyllä tämän terveydenhoitajalle.

Lastensuojelu-pommi: miksi asiakkuutemme päättyi ja olisiko se syytä aloittaa uudelleen

Mikä sai sydämeni eniten solmuun ja ahdistuksen valtaamaan mieleni, oli se, kun terveydenhoitaja alkoi kyselemään lastensuojelun asiakkuudestamme, ja että päättyikö se minun aloitteestani. 

Lasun asiakkuus päättyi vuoden vaihteessa, tietenkin yhteisesti lasun kanssa sopien. Kumpikin osapuoli olimme sitä mieltä, ettei perhetyölle ole tällä hetkellä tarvetta.

Nyt terveydenhoitaja kevyesti vain pudotti pommin: “Jos se asiakkuus olisi syytä käynnistää uudestaan.” “Siis MITÄ!”, minä mietin päässäni. 

Sivistyneesti ja rauhallisesti kysyin vain, miksi hän kokee, että lastensuojelulle olisi tarvetta. Sain täysin epäyksilöidyn vastauksen: “Ainahan se on hyvä tehdä moniammatillista yhteistyötä.” Lasun lisäksi terkkari halusi jutella neuvolan lääkärin kanssa.

En osannut sanoa mitään. Kotona vasta aloin miettimään, miten huono tuo terveydenhoitajan vastaus oikeasti oli. Se jätti valtavasti tilaa mielikuvitukselle. 

Onko kyse nyt siitä, että edelleen yöimetän ja minä ja poika nukumme perhepedissä. Vai siitä, että rehellisesti sanoin, että lapsi katsoo ruutuja tunnin päivässä, toki paloissa, ei yhtä mittaa. Joskus enemmänkin.

Vai tästä, että lapsi on tosi ujo eikä suostu tekemään tehtäviä. Ei, ei se voi olla syynä ainakaan pelkästään. Eihän jokaista ujoa tai vaikka autistista lasta laiteta lastensuojelun asiakkuuteen.

Tiedän itse perheemme. Ja lastensuojelu tietää, onneksi. Toivon, että he saisivat  terveydenhoitajan hiukan rauhoittumaan.

Jos Suomessa on heikot resurssit lapsiperheiden palveluissa, niin ainakaan meillä se ei ole näkynyt juurikaan. Ennemminkin olen kokenut ajoittaista ylihoitamista.

Pieni-suuri 3-vuotiaani: taitava, suloinen, tahtova, perusluonteeltaan kiltti

Lapsemme on jollain tavalla erityinen, mutta ei kuitenkaan missään nimessä ilmeisen autistinen. Hän on puhelias ja sosiaalinen tuttujen ihmisten kanssa, katsoo silmiin, on ilmeikäs ja tunteikas. Kova oma tahto on, mutta kiukuttelukohtauksista päästään kuitenkin yli. Usein se vaatii vain vanhemmalta pitkää pinnaa ja rauhallista odottelua.

Toisinaan koen, että lapseen voisi osittain sopia PDA eli pathological demand avoidance. Toisaalta tiedän, että olen itse hypokondrinen jossain määrin, eli nään herkästi sairauksia joka puolella. On vaikeaa hahmottaa, mikä on normaalia uhmaa ja mikä taas menee normaalin yli.

Lapsi ei ole väkivaltainen. Se on onni. Koen, että pärjään hänen kanssaan, vaikka huutoa ja ääntä hänestä lähteekin paljon.

Roolileikkejä, hirmuisen mielikuvituksellisia leikkejä tai vastavuoroisia leikkejä muiden lapsien kanssa hän ei vielä hirveän paljon harrasta. Ei voi kuitenkaan sanoa, etteikö hän ollenkaan niitä leikkisi. Kotona hän on esimerkiksi keitellyt nukeille puuroa ja leikkinyt supersankaria. 

Lapsi on kiinnostunut muista lapsista ja seurailee heidän touhujaan. Usein hän pohtii minulle ääneen toisten lasten tunnetiloja. Koen, että lapsi on hyvin empaattinen.

Eniten hän tykkää leikkiä erilaisia tutkimusjuttuja ja tehdä palapeleja. Esimerkiksi suolan, muovailuvahan tai veden kanssa leikkiminen on hänestä mielenkiintoista. Kännykkää hän käyttää valtavan taitavasti, loogista päättelykyä ja sorminäppäryyttä löytyy.

Lapsi rakastaa vesileikkejä, mikä lienee aika tavallista 3-vuotiaille. Kuva: Unsplash.

Motorisesti hän on mielestäni taitava. Lapsi osaa seistä hetken yhdellä jalalla, hyppiä tasajalkaa, laukata sivuttain, tehdä kuperkeikan, heittää ja ottaa pallon kiinni sekä nousta portaita vuorojaloin.

Lapsi ilmaisee itseään pitkin lausein, toki usein myös pelkästään yhdellä sanalla, kuten: “Vettä!” eikä “Haluaisin vettä.” Ei kuitenkaan ole kyse siitä, etteikö hän osaisi muodostaa lauseita. 

Dinosaurusten latinankieliset nimet hän oppi hetkessä. Eläimet, värit, ruoat, numerot 1-10, monet kirjaimet ja monet muut sanat hän osaa sekä suomeksi että englanniksi. Hän tunnistaa oman nimensä kirjoitettuna ja osaa jo melkein kirjoittaa sen. 

Perhetyöntekijämme kehui lasta fiksuksi ja kiltiksi. Olen samaa mieltä.

Päiväkodissa lapsi on tottelevainen ja hän on kerryttänyt siellä hienosti uusia taitoja, kuten pukemis- ja riisumistaitoja. Lapsi auttaa mielellään oma-aloitteisesti päiväkodin aikuisia siivoamaan leluja. 

Hän on ollut syntymästään saakka valtavan arka ja varovainen luonteeltaan. Kuitenkin hän on päässyt näissä asioissa omassa tahdissaan koko ajan eteenpäin. Myös päivähoito näkee tämän. Esimerkiksi ulkona liukastuminen ei enää saa joka kerta itkukohtausta aikaan.

En saa kiinni, miksi terveydenhoitaja kokee perheemme olevan lastensuojelun tarpeessa

Arjen rutiinit sujuvat meillä minusta hyvin: 

• Ruokailut ovat säännölliset, terveelliset ja monipuoliset. Teen paljon nykyään itse ruokaa. 
• Ulkoilemme vähintäänkin viikonloppuisin. Arkena pyöräilemme päivittäin päiväkotimatkat. 
• Unet ja päivärytmi ovat säännölliset.

Emme käytä päihteitä. Kotonamme ei ole väkivaltaa. Lasta kohdellaan kärsivällisyydellä, arvostuksella, rakkaudella ja lempeydellä hänen haastavuudestaan huolimatta. Hän on hyväksytty kaikissa tunnetiloissaan.

Leikin ja juttelen päivittäin paljon lapsen kanssa. Pyrin opettamaan hänelle joka päivä jotain uutta. Tarjoan virikkeitä ja mielekästä tekemistä. 

Huolehdin puhtaudesta. Siivousfriikkinä imuroin kotia liki päivittäin. Vien roskat monta kertaa viikossa. Lapsi on aina siisti ja puhtaissa vaatteissa. 

En tiedä. Minä en vain hahmota, mikä meissä on niin huolta aiheuttavaa. 

Väkisinkin tulee mieleen, että onko kyseessä vain neuvolan asenne ja laukalle lähtenyt mielikuvitus. Että kun kerran on saanut lastensuojeluasiakkaan leiman, niin siitä ei pääse enää irti. Tai vaikuttaako se, että lapsen isä on pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyistä, näin paljon? Että automaattisesti ajatellaan, että eihän tämä perhe voi pärjätä ilman jatkuvaa tukea ja seurantaa.

Neuvolan näkökulmastahan se on aina kätevää, että lasu on kuvioissa. Sinne kun on helppo vierittää huolta ja vastuuta omilta harteiltaan. Toki ymmärrän, että neuvola tekee vain työtään ja hyvähän se on, että ovat hereillä. Itselläni vain on nyt väärinymmärretty ja jopa loukattu olo.

Uupunut toki olen, mutta silläkin saralla asiat on paaaljon paremmalla tolalla kuin vaikka 1,5 vuotta sitten. Ja kuka nyt ei olisi uupunut tällaisen lapsen kanssa? En silti koe, että uupumukseni vaarantaisi lasta. Enkä kyllä neuvolakäynnillä puhunut uupumuksesta tai vaikuttanut mielestäni erityisen uupuneelta. Ehdin aamulla laittaa jopa meikkivoiteen naamaan, mitä edelleen teen vain harvoin.

No ensi viikolla uusi yritys Lene-testien kanssa. Otan ainakin pari lelua tsemppareiksi ja ehkä lahjon karkilla. Täytyy koittaa jutella testeistä ennakkoon lapsen kanssa. Sylissäkin haluaisin lasta pitää. Aion kysyä, onko se Lenen ohjeissa erikseen kielletty. 

Lue tästä, miten testien uusinnassa sujui: Sairasteluputkessa pienen lapsen kanssa: en tiedä, miten ihmiset säilyttävät järkensä