31 työhakemusta takana – pitäisikö palata suosiolla hoitotyöhön?

Naputtelin kiireessä työhakemuksen terveydenhoitajan töihin opiskeluterveydenhuoltoon. Sain sen viime minuuteilla puristettua kasaan ennen kuin piti lähteä hakemaan lasta päiväkodista.

Työnsin pyörää varastosta ulos, kun puhelin soi. Ajattelin, että tämä on kyllä ennätysnopeaa reagointia hakemukseen.

Soittaja olikin työpaikasta, jonka luulin jo menneen sivu suun. Haku tekstiilihuoltajaksi oli päättynyt jo kuukausi sitten. Jostain syystä heillä oli kestänyt näin kauan valita haastateltavat.

Muutaman sekunnin olin häkeltynyt, koska olen viime päivät pyöritellyt paljon ajatuksia hoitoalan töistä. Sitten mieleeni muistuivat tuon tekstiilityöntekijän paikan hyvät puolet ja aloin innostua ajatuksesta.

Ihmettelen suorastaan, että pääsin haastatteluun. Noh, kodinhuoltajan tutkintoni toki sivuaa aihetta. Lisäksi olen noin 15 vuotta sitten työskennellyt opintojen ohessa vastaavan kaltaisissa tehtävissä työvaatepesulassa.

En silti haluaisi innostua liiaksi. Työnhaku on aikamoista vuoristorataa. Se on vähän kuin raskauden toivominen kierrosta toiseen. Ehdit jo mennä mielikuvissasi vaikka miten pitkälle, kunnes tulee pettymys. 

Mietit päässäsi valmiiksi jo uuden arjen: työmatkat, ruokailut, työajat, itsesi tekemässä työtä ja miten muu elämä pyörisi uuden työn kanssa. Pohdit, minkälaisia työkaverit ovat. Jos miettiminen ehtii kovin pitkälle, alkaa helposti pitämään omaa valintaansa jo liiankin varmana. Sitä ei tietenkään haluaisi tippua haavemaailmastaan. Ja sitten lopulta kaikki haaveilu on yleensä ollut turhaa.

Enhän nytkään tiedä kilpakumppaneitani. Hakijoissa saattaa hyvinkin olla ihmisiä työpaikan sisältä, koska haussa olevat kaksi paikkaa ovat vakituisia. 

Tai sitten hakijoita, joiden pitkä työkokemus riittää nitistämään minut samoin tein. Työkokemus on kovaa valuuttaa. 

Pahoin pelkään, että olen taas “täytehakija”. Kun tietty määrä hakijoita on päätetty haastatella, niin otetaan nyt tuo vielä haastatteluun, ihan hyvältä tyypiltähän tuo vaikuttaa. 

En jaksaisi enää yhtään turhaa haastattelua. Sitä, että joudun näkemään tavallista enemmän vaivaa ulkomuotoni kanssa. Pyyhkimään kengät kurasta ja vetämään jalkaan farkut urheiluhousujen sijaan. Piirtämään rajaukset silmiin. Vaivautumaan paikalle lätisemään lämpimikseni… Ja palaamaan itseäni sättien kotiin, kun taas tuli puhuttua, mitä sattuu.

Äh, minulla on työhaastattelu-uupumus. Alan olla jo totaalisen skeptinen sen suhteen, että työhaastatteluissa ravaamiseni tuottaisi koskaan tulosta. Vaikka pitäisi kai iloita siitä, että pääsen haastatteluihin.

Väsymyksestä huolimatta minun täytyisi yrittää olla vähän strategisempi. Työhaastattelut ovat menneet aika huonolla menestyksellä paljon senkin vuoksi, etten ole valmistautunut niihin riittävästi. 

Yleensä haastatteluissa kysytään hyvin samantyyppisiä kysymyksiä

Tavallisimpia ovat:

• Kertoisitko vähän itsestäni?
• Mikä sai sinut hakemaan tähän tehtävään?
• Minkälainen työkaveri ja alainen olet?
• Mitkä ovat vahvuutesi?
• Missä asiassa haluaisit vielä kehittyä?
• Mikä sinua motivoi työssä?
• Kertoisitko jonkin saavutuksen uraltasi?
• Miten paljon tunnet tätä yritystä/ työpaikkaa entuudestaan?
• Minkälaista kokemusta sinulla on näistä tehtävistä? 
• Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?
• Miksi meidän pitäisi valita juuri sinut?
• Onko sinulla jotain kysyttävää?

Baronan sivuilta luin hyvän vinkin siitä, että paitsi työhakemuksen, myös haastattelussa annettujen vastauksien kannattaisi olla linjassa työpaikkailmoituksen kanssa. Siis hakijana tulisi korostaa itsessään juuri niitä puolia, joita tietää työnantajan hakevankin, ja joilla on merkitystä kyseisen tehtävän kannalta. Tämä tietysti vaatisi sen, että haastatteluvastauksia olisi jo kotona hahmotellut valmiiksi.

Lisäksi hyvä neuvo oli, että haastattelun usein päättävään kysymykseen: “Miksi meidän pitäisi valita juuri sinut?” kannattaa vain esittää napakka yhteenveto jo esiin tulleista asioista sekä mahdollisesti linkittää ne vielä tiiviimmin työtehtävään. Tämä kysymys on kieltämättä usein vähän häkellyttävä hakijan näkökulmasta. Helposti sitä ajattelee, että pitäisi keksiä, vielä jotain uutta sanottavaa: “Että notta jaa, tässähän ne kaikki perustelut jo taisi tulla aiemmin esille, heh.”

Olen tähän asti vähän vastustanut työnhakuvalmennuksiin osallistumista. Ei minulle niitä kyllä ole työkkäristä oikeastaan tarjottukaan. Ehkä sellainen olisi kuitenkin ihan hyödyllinen. Niin tehokkaan huonosti olen suoriutunut haastatteluista tähän saakka. (Tosin taidan nyt olla aika itsekriittinen. Kyllä pari haastattelua on mennyt oikein hyvinkin. Yleensä silloin olen ollut aidosti kiinnostunut työstä.)

Tuo terveydenhoitajan paikka on nyt järjestyksessä toinen, jota tämän puolen vuoden työttömyyden aikana olen antautunut hakemaan hoitoalalta. En tiedä haluanko sitä. Työaikojen vuoksi kyllä (aamut alkaen klo 8 olisivat erittäin iso plus), mutta muuten olen epävarma. 

Pidän työllistymistäni tuohon paikkaan silti epätodennäköisenä. Minulla on kokemusta opiskeluterveydenhuollosta alle vuoden verran ja sekin kymmenen vuoden takaa. Tietoni ja taitoni verrattuna vastavalmistuneeseen eivät varmasti ole hääppöiset, vaikka tuo pieni työkokemus vastaavasta työstä siellä onkin. 

Olen vanhaa kamaa jo noihin hommiin, tippunut kärryiltä. Jos oikeasti haluaisin kyseisiin töihin, minun täytyisi varmastikin päivittää tutkintoani edes avoimen puolella, jotta olisin varteenotettavampi hakija.

Terveydenhoitajan paikkoihin on yleensä paljon hakijoita, koska niitä tulee hakuun harvakseltaan ja päivätyö houkuttelee monia vuorotyöhön kyllästyneitä hoitajia. Helpompaa hoitoalalla olisi työllistyä sinne, missä tarjontaa on paljon, mutta hakijoita vähän: vanhustyöhön.

Vanhustyöhön varmaan pääsisin aika helposti takaisin. Eikö sinne oteta nykyään melkein kaikki kynnelle kykenevät? En silti tiedä, haluanko ja pystynkö. Kuva: Unsplash.

Pystyisinkö vielä palaamaan keikkailemaan hoitotyöhön?

Olen pohtinut lähihoitajana keikkailua vanhuspuolella. Siitä minulla on jonkin verran kokemusta, tosin viimeisimmät vuodelta 2016. Paljon on niistäkin ajoista varmasti ehtinyt muuttumaan. Voimassa olevia lääkelupia tai ammattikorttia ei minulla tietenkään ole.

Hoitotyössä minua kuormittaa moni asia (riittämättömät resurssit, huono perehdytys, huono ilmapiiri, palkan ja vastuun suhde jne.), mutta nimenomaan vastuu ihmisten hengestä ja terveydestä on se, joka minua kuormittaa ja musertaa niin paljon, että olen tuntenut suurta vastenmielisyyttä hoitoalaa kohtaan. Olen kokenut aina, että tietoni ja taitoni ovat alan vaatimuksiin verrattuna hyvin riittämättömät.

Lue lisää: Traumatisoituneet päätyvät hoitoalalle, eikä mikään voi heitä tältä virheeltä pelastaa?

Asiaa miettiessäni olen tajunnut, että lähihoitajana vastuun määrä olisi hieman pienempi ja hallitumpi. Lähihoitajan tehtävänä kun on usein viedä huolet sairaanhoitajalle, joka sitten joutuu pohtimaan, pitäisikö asialle osata tehdä itse jotain, jäädä seuraamaan tilannetta vai konsultoida huolesta lääkäriä (joiden tavoittaminen on välillä hyvin vaikeaa). Lähihoitajilla on siis huomattavasti paremmin saatavilla matalan kynnyksen tuki, johon nojautua.

Keikkalaisena vastuu on vielä rajatumpi kuin vakituisena. Kaikista asioita ei osaa edes keikkalaisena huolestua tai ottaa stressiä, työn voi ottaa ehkä vähän kevyemmin. (Eri asia on sitten, miten se on vakihenkilökunnalle kuormittavaa ja asiakkaille vähemmän optimaalista.)

Toki lähihoitajakin voi kohdata yllättäviä tilanteita yksin, esimerkiksi kotikäynnillä löytää kaatuneen asiakkaan lattialta. Tai vaikka joutua antamaan ensiapua yksin. Vastuuta on lähihoitajankin työssä paljon.

Mutta kuitenkin, lähihoitajan työ on rajatumpaa ja suorittavampaa, hyvin paljon arkista avustamista: pesemistä, pukemista, syöttämistä, siirtymisissä avustamista, seurustelua ja tietysti lääkkeidenkin antoa. 

Tekee sairaanhoitajakin vanhainkodeissa suorittavaa työtä todella paljon, mutta sen päälle pitäisi sitten vielä taikoa aikaa olla hoitotyön asiantuntijana ja tiiminvetäjänä, joka ratkoo millon mitäkin pulmaa. Hyvässä lykyssä vielä lähihoitajat jupisevat tyytymättöminä että "taas se karkasi sinne paperihommiin".

Eniten minua lähihoitajan työssä pelottavat toimenpiteet (kuten katetroinnit, injektiot, verinäytteenotot, liman imemiset, haavahoidot), niitä kun monissa paikoissa tekee lähihoitajatkin, tosin osaa näistä toimenpiteistä voi tehdä vasta työpaikkakoulutuksen jälkeen.

Toimenpiteiden toteuttaminen pelottaa minua. (Yritetään olla välittämättä, että tässä kuvapankkikuvassa on kynnet jääneet leikkaamatta ja hanskat puuttuvat. Onko ranteessa kellokin? Hyvä, ettei sormus vielä kimaltele kädessä.) Kuva: Unsplash.

Kliiniset taidot jäävät monen muunkin mielestä liian ohuiksi sairaanhoitajaopinnoissa. En siis ole ainoa, joka kokee, ettei näitä asioita harjoiteltu tarpeeksi käytännössä opintojen aikana.

En mistään hinnasta halua tehdä vuorotyötä, koska lapsen päiväkodin vaihtaminen ei tule kyseeseen. Niinpä minun tapauksessani lähihoitajana työskentely edellyttäisi melkeinpä keikkailua, jolloin voisin valita pelkkiä päivävuoroja arkisin.

Omalla asenteella on voimaa

Ei ajatus keikkailusta ole mahdoton. Mutta kyllä se on pelottava. Pelkään sitä, että olen kömpelö, osaamaton, avuton ja tiellä. Liian monta kertaa olen todistanut sitä, kun hoitajat puhuvat työkavereista tai opiskelijoista rumasti selän takana. 

Kerran olen ollut ihan työpaikkakiusaamisenkin kohteena. Ja se oli juurikin vanhustyössä. Ei siis ihme, että minua pelottaa.

Päätös tehdä koulutustaan alempaa työtä madaltaisi selkeästi kynnystä palata hoitoalalle. Lähihoitajana työskentely on silti ihmisten keskellä työskentelyä. Heidän kipujensa ja huoliensa vastaanottamista, tilanteiden ratkomista, luovimista. 

Työtä joka vaatii paljon resilienssiä ja kykyä tulla toimeen sen tosiasian kanssa, että resurssit työhön sanellaan toisaalla eikä niihin pysty vaikuttamaan juurikaan. 

Hoitotyö monessa kohtaa on ihmisten pitämistä elossa ja piste. Jos tavoitteeksi asettaa korkealentoisia lausahduksia kuten  “elämisen arvoinen arki”, voi uupumus yllättää nopeasti. 

Hoitaja joutuu usein olemaan suorittava tehorobotti. Jos joka tilanteessa haluaisi olla superläsnä ja kuunnella rauhassa, ei työhön annettu aika yksinkertaisesti riitä. 

Kuvittele vaikka hidasliikkeisen ja jäykän vanhuksen käyttämistä vessassa aamupesuilla, päivävaatteiden vaihtamista, saattamista aamupalapöytään ja aamupalan tarjoilemista. Jos viisi vanhusta on vastuullasi ja kaikille heille tämä täytyisi saada toteutettua aikataulussa, jotteivät viimeiset pääse aamupalalle vasta lounasaikaan? (Ja tietysti välillä voi edessä olla ekstrayllätyksiä, kuten eritesotkuja.) 

Ei siinä ole aikaa millekään ylimääräiselle chillailulle. Mutta inhimillinen kosketus ja vaikka laulaminen samalla eivät toisaalta vie yhtään ylimääräistä aikaa. Rakkauden pitäminen mukana on valtavan tärkeää.

Omalla asenteellakin työtä ja kiirettä kohtaan on vaikutusta omaan kokemukseen ja olemukseen. Vaikka on kiire, voi pyrkiä pitämään oman mielensä rauhallisena. Huokailenko ja kauhistelenko vai otanko asiat vastaan sellaisena kuin ne tulevat ja keskityn ratkaisuihin ja hyväksyvään läsnäoloon? 

Joissain tilanteissa ripeä toiminta on vanhuksenkin etu. Esimerkiksi palelevaa ja väsynyttä vanhusta suihkuttaessa. Hän todennäköisesti haluaa vain pesulta nopeasti pois, ei mitään viiden tähden spa-elämystä kynttilöineen ja hierontoineen.

Valitettava totuus on, että monesti vanhusten hoitaja joutuu laittamaan tavoitteeksi: kunhan kaikki on hengissä, ruokittu, lääkitty, pesty, puettu ja päästetty levolle ajallaan. 

Jo siitä pitäisi osata olla tyytyväinen ja taputtaa itseään olalle. Pelkästään näiden suorittaminen on selkä hiessä tehty saavutus.

Keikkailu mahdollistaisi vapauden valita työvuoronsa ja lomansa. Lääkeluvat pitäisi tosin päivittää jotain kautta ensitilassa, mutta kaipa sekin järjestyy. Kuva: Unsplash.

Miksi olen alkanut ajattelemaan hoitotyötä vaihtoehtona?

Syitä on monia. Esimerkiksi se, että olen vain täysin kyllästynyt käymään haastatteluissa, jotka eivät johda työllistymiseen. Haluan lopettaa työttömänä olon, koska se nyt vain on monella tapaa aika pyllystä ja kuormittavaa.

Yksi syy, miksi olen aiemmin sulkenut hoitoalan keikkailun myös pois vaihtoehdoista, on se, että työ alkaa aamuvuoroissa kello 7. Nyt kun työttömyyttäni on kestänyt jo näin pitkään, alan olla valmis karsimaan vaatimuslistaani tältä osin. 

Kellojen siirto kesäaikaan toi myös toivoa. Se onnistui lapsen kanssa yllättävän kivuttomasti, joten kaipa tässä pystytään tekemään sitten vielä toinenkin 1,5 tunnin “kellojen siirto”, jolloin lapsi menisi päiväkotiin kello 8 sijaan jo 6:30–6:35 heti päiväkodin avauduttua. 

Lapsi on kyllä edelleenkin iltavirkku ja tahtoisi touhuta iltaisin vaikka miten pitkään, jos saisi. Mutta kai se keho tottuu aikaiseen rytmiinkin, kun on pakko.

Koska lapsi tarvitsee aamulla kunnolla aikaa heräämiseen (muuten aamu on täynnä kiukkuilua), minun täytyisi sitten herättää hänet viiden maissa. Onhan se hiton aikaisin.

Jaksamiseni on parantunut lumien sulamisen ja valoisuuden myötä. Tosin nyt tänä viikonloppuna lunta taas riittää. Saa nähdä täytyykö maanataina ottaa taas peräkärry käyttöön vai sulaako lumet. 

Lapsen kun kiskoi sähköttömällä mummopyörällä ja peräkärryllä talvikeleissä päiväkotiin, olen ollut niin puhki, ettei oikein mikään työ ole houkutellut. Ensi talveksi tarvitsen kyllä jonkin muun ratkaisun, jos töihin pääsen… Vasta nyt huomaan, miten paljon tuo kulkemistapa vei voimiani.

Joo, enpä tiedä onko minusta hoitoalalle palaamaan. En osaa sanoa vielä. Arkiaamut ovat toki niitä työvuoroja, joissa henkilökuntaa on kaikista eniten, ja joiden pitäisi olla edes vähän inhimillisempiä. 

Jos saavun paikalle keikkalaisena, on ehkä rahtusen todennäköisempää, että vuorossa on kasassa täysi miehitys. Jos aikaa viriketoiminnalle ja rennolle läsnäololle on, se on yleensä juuri niissä arkiaamuissa.