Korvatulpat tehokäyttöön 3-vuotiaan jatkuvan huudon vuoksi

Peltorit ovat miehellä olleet päässä jo pidemmän aikaa. Syksyllä yhä tihenevään tahtiin. Joulun alla päädyimme siihen, että mies viettää jatkossa entistä enemmän aikaa omassa kodissaan. Hän ei kertakaikkiaan pysty kestämään lapsen kirkumista kuin noin kaksi päivää kerrallaan.

Nyt huomaan, että alan itsekin tarvitsemaan kuulosuojaimia. 3-vuotiaan uhma ottaa kiihtyviä kierroksia. Välillä huuto raikaa muutaman minuutin välein. Jos on ollut puoli tuntia rauhallista, se on jo pieni saavutus.

Joskus tilanteet ovat koomisia. On tyyntä. Pieni juttelee aivan rauhallisesti jotain olohuoneesta, mutten saa selvää. Huikkaan keittiöstä lempeän rakastavalla äänellä: "Mitä sanoit rakas?" Vastaukseksi saan leimahtavan vihaisen karjaisun: "EN MITÄÄN!!!" Totean mielessäni: "Ahaa, hän puhuikin ilmeisesti itsekseen."

Tai kun yritän lohduttaa häntä empaattisesti sanoittaen: "Äiti ymmärtää, että siitä tuli paha mieli", saan vastaukseksi raivokkaan uhmaisen: "Äiti EI SANO MITÄÄN!!!"

Tänään aamulla laitoin keittiössä kirkasvalolampun päälle. Lapsi huusi: "En tykkää!" En jaksanut asiasta tapella, joten napsautin lampun pois ja totesin rauhallisesti: "Ei sitten laiteta sitä." Lapsi kimpaantuneena vastaa: "EI SANO MITÄÄN!!!" Minä totean: "Kyllä äiti saa puhua." Lapsi pillahtaa ulvomaan ja raahustaa olohuoneen sohvalle itkemään.

Ja entäs se klassikkotilanne: lapsi ei osaa tehdä jotakin itse. Kun yritän kertoa sanallisesti, miten asia tehdään, lopputulos on jälleen lapsen turhautunut huuto: "EI SANO MITÄÄN!!!" Jos yritän näyttää, miten asia tehdään, reaktio on kahta kauheampi hermostuminen: "MINUN VUORO! ÄITI EI SAA OTTAA! MINÄ HALUAN _ITSE_ TEHDÄ!"

Eli lapsen logiikalla minun pitäisi ilmeisesti sivuttaa täysin hänen hankaluutensa. No ei hän siihenkään olisi tyytyväinen.

Yleisin vastaus kaikkeen on ei. Ei saisi vaihtaa vaippaa, ei ole nälkä, ei tee mieli sitä ruokaa, ei ole väsy, ei halua nukkumaan, ei halua ulos, ei halua pukea, ei halua tuota paitaa, ei halua vaihtaa puhtaita sukkia, ei halua pestä hampaita.

Tällaista tämä arki on. Eihän kyse ole oikeastaan siitä, mitä sanon tai teen. Minä olen vain alusta, jolla hän harjoittelee tahtomistaan.

3 v. uhmaikä on jatkuvaa vanhemman vastustamista. Rankkaa niin lapselle kuin vanhemmallekin. Kuva: Unsplash.

Lapsen uhmaikä on itsehillinnän mestarikurssi vanhemmalle

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla selitetään: "Kun lapsi pontevasti ja ärsyttävän usein ilmaisee ”ei”, se on hyvä merkki siitä, että lapsi on itsenäistymässä vanhemmistaan. ”Ei”-sanan käyttäminen antaa lapselle tunteen itsenäisyydestä ja itsensä hallinnasta, vaikka aina se ei johdakaan hänen toivomaansa lopputulokseen."

Välillä raivo tarttuu niin että olen itsekin täynnä vihaisia ajatuksia. On paljon tilanteita, joissa lapsen käytös tuntuu vain loukkaavalta. Itse yritän olla kohtelias ja lempeä. Palkaksi saan aggressiivista huutoa. Mutta juuri koskaan en kyllä raivoa hänelle takaisin.

Muistuttelen itseäni siitä, että hän on uhmansa uhri siinä missä me vanhemmatkin. Ei hän ole hankala tahallaan. Hänellä on suuret tunteet ja ikänsä vuoksi vielä täysin vajaakehittynyt otsalohko niiden hallitsemiseksi.

Yritän olla ottamatta hänen vihaisia sanojaan henkilökohtaisesti. Kyseessä on lapsen välttämätön kehitysvaihe: kyse ei ole minusta. Samalla minä saan treenata erityiskovalla vaatimustasolla omien tunteiden hallintaa, itsemyötätuntoa ja rauhoittumista. Tämän koulun jälkeen asiakaspalvelutyön luulisi olevan lasten leikkiä.

Mikä määrä uhmaraivoa on vielä normaalia?

Minulla ei ole mitään mittaria sille, mikä määrä uhmaraivoa on vielä normaalia. Kaipa tämä on vielä normaalia? Mistä tiedän, jos jokin on hullusti? Onko tämä raivoaminen sittenkin jotain muuta kuin vain uhmaa?

Kun lapsen suvussa on sekä neuropsykiatrisia että mielenterveyden häiriöitä lienee luonnollista, että tämä pohdinta kulkee alitajunnassani jatkuvasti.

Lapsi ei heittele kiukuspäissään ruokalautasia lattialle tai satuta ketään. Ainoa iso oire on huutaminen, itkeminen ja sitä seuraava tissille pyytäminen. Muuten hän pysyy aika hyvin hallinnassa. Ainakin vielä. 

Kaikesta murehtivana tietenkin pelkään sitä, että raivo ohjautuu jossain kohtaa muuksikin kuin vain huutamiseksi. Toivon että niin ei käy. En haluaisi alkaa painimaan ja pitelemään kiinni.

Toki pientä painimatsia joutuu välillä ottamaan. Usein yritän malttaa odottaa, että lapsi myöntyisi itse tulemaan syliin, jotta saan puettua tai pestyä hampaat. 

Toisinaan en jaksa tai voi odottaa, vaan nappaan lapsen syliin. Se tietää usein voimakasta vastustelua ja kiemurtelua ainakin hetken aikaa. (Pian 3-vuotiaalla hoikkeliinilla on jo yllättävän isot voimat.) Lopulta hän kuitenkin yleensä taipuu yhteistyöhön itkun saattelemana.

Väkisin piteleminen tuntuu tosi vastenmieliseltä minulle. Se tuntuu jollain lailla väkivallalle, vaikka teenkin sen lempeästi.

Vanhemman vastenmielinen tehtävä on tuottaa pettymyksiä pettymysten perään 

Uhmäikäisen kanssa tuntuu usein siltä, että minun tehtävä vanhempana on vain tuottaa hänelle jatkuvasti mielipahaa ja pettymyksiä rajaamalla häntä. Se ei ole erityisen helppo tai mukava rooli ihmiselle, jonka selvitytymismekanismi elämässä on ollut miellyttää muita.

Kaikkeen turtuu, myös siihen pettymyksien aiheuttamiseen ja jatkuvaan huutoon. Enää en reagoi niihin yhtä voimakkaasti kuin vaikka vuosi sitten. Huudosta on tullut osa arkea. Melkein kuin jääkaapin hurina. 

Silti se tietenkin kuormittaa. Varsinkin, kun pyöritän arkea meillä lähes yksinhuoltajana. Onneksi on sentään päiväkoti.

Korvatulpat tehokäyttöön uhmiksen kanssa

Melu on ääntä, jonka ihminen kokee häiritseväksi tai epämiellyttäväksi. Melu heikentää kokonaishyvinvointia. Tutkimusten mukaan melu aiheuttaa muun muassa lihasjännitystä, päänsärkyä, ärtyneisyyttä, väsymystä, stressiä, unihäiriöitä sekä verenpaineen ja sykkeen nousua. (Kuuloliitto ry 2017.) Tiivistettynä: melu aiheuttaa sympaattisen hermoston aktivoitumisen – taistele tai pakene!

Korvatulpat auttavat lieventämään uhmaikäisen huudon aiheuttamaa stressireaktiota kehossa. Jostain syystä en ole kuitenkaan saanut otettua niitä kiinteäksi osaksi arkea. Nyt aion yrittää sitä, jotta kestäisin huutoa paremmin.

Lapsi rakastaa heitellä kaikkea pientä ympäriinsä. Niinpä irtonaiset korvatulpat eivät säily tallessa. Suunnittelin ostavani tällaisia 3 euron Zeklerin korvatulppia, jotka ovat toisissaan kiinni nauhalla. Näitä voisi ripotella ainakin keittiöön, eteiseen ja olohuoneeseen. 

Nauhan päässä olevat korvatulpat säilyvät paremmin ja ne on helppo ripustaa strategisille paikoille odottamaan käyttöä. Kuva: Tokmanni.

Ratkaisevan tärkeää on, että korvatulpat olisivat aina lähellä. Usein niiden käyttäminen nimittäin kaatuu siihen, että en vain tiedä missä ne ovat, enkä jaksa alkaa niitä etsimään, kun tilanne on päällä.

Korvatulpat päässä pystyy käymään keskusteluja lapsen kanssa, mutta aivan pientä puhetta on vaikea kuulla. Niinpä tulppia, tai ainakin toista niistä joutuu välillä venkslaamaan ees ja taas, se on niiden huono puoli. 

Nämä joulukuusen malliset "kestotulpat" eivät ole yhtä pehmeät korvissa kuin kertakäyttöiseksi tarkoitetut vaahtomuoviset, mutta ei nämä äärettömän epämukavatkaan ole. Sanoisin, että näitä pystyy kyllä pitämään sen aikaa kuin on tarvis. 

Näiden hyvä puoli on se, että nämä on nopea pyöräyttää korviin vaikka yhdellä kädellä. Vaahtomuovisten kanssa päädyn aina säheltämään, kun en meinaa saada niitä hyvin korviin.

Älä viitsi huutaa

Välillä sanon lapselle: "Älä viitsi huutaa. Se sattuu korviin." Toisaalta koen, että se on ristiriidassa sen kanssa, että pyrin mahdollistamaan lapselle tunteiden näyttämisen. 

Huuto kun tuntuu olevan lapselle hyvin primitiivinen reaktio, jota hänen on vaikea vielä vastustaa. Tuntuu, että huudon kieltäminen on vain liikaa vaadittu vielä hänen kykytasollaan.

Olen lukenut, että lapsen tunteiden sanoittaminen auttaa lasta kommunikoimaan tunteitaan huudon sijaan sanoin. Tunteiden sanoittamista teenkin paljon ja lapsi on saanut taidoistaan hyvää palautetta päiväkodissa. Päiväkodissa hän ei huuda kuulemma ollenkaan.

Nykyisin vaan lapsi ei tahdo sietää tunteiden sanoittamista, vaan hän huutaa vain päälleni: "Ei sano MITÄÄN!!!" Sanoita siinä sitten. Kaipa pitäisi sitten sanoittaa tilanteita jälkikäteen lapsen ollessa rauhallinen, mutta pelkään varmaan, että provosoin lasta uudestaan, jos palaan hyvällä hetkellä ikävään tapahtumaan. Pääsyy lienee kuitenkin se, etten vain muista enää jälkikäteen palata pieniin harmituksiin.

Usein tuntuu, että sitä helpommalla selviää, mitä vähemmän puhuu. Ja minä kun olen aikaisemmin pyrkinyt juuri puhumaan paljon tukeakseni kielen ja tunnetaitojen kehittymistä!

Jos vain vaihtaisin ne sukat pukahtamatta sanaakaan lapsi ei välttämättä tajuaisi mitään. Mutta kun erehdyn sanomaan ääneen "vaihdetaas nämä likaiset sukat puhtaisiin" se on lapselle kuin taisteluun kutsu.

Mannerheimin lastensuojeluliitto lohduttaa, että useimmilla uhma laantuu viimeistään 4–5-vuotiaana. Tässä vaiheessa se vain kuulostaa pieneltä ikuisuudelta.

Positiivisen kautta kasvattaminen ja hyvän näkeminen uhmaikäisessä

Raivoamisen vastapainona yritän antaa positiivista palautetta, kun lapsi reagoi rauhallisesti. Niitäkin hetkiä kun on, vaikka ne usein jäävät huomaamatta. Ja tietysti on tärkeää touhuta lapsen kanssa yhdessä mahdollisimman paljon mukavia juttuja. 

Yhdessäolo ei saisi muuttua pelkäksi negatiivisten fiilisten kehäksi. Luulen, että pahimmillaan uhmaikä voi vaurioittaa voimakkaastikin vanhempien ja lapsen välejä. 

On tärkeää nähdä hyvä ja pitää kiinni rakkaudesta. Lapsi on vielä niin pieni. Jos hän osaisi ja pystyisi toimimaan toisin kuin raivoamalla, hän niin tekisi. 

Päivä ja hetki kerrallaan. Tästäkin suosta vielä päästään läpi. Ja suojellaan jaksamistamme ja laitetaan ne korvatulpat korviin, kun tarve vaatii!

Raivoavassa uhmaikäisessäkin on miljoona syytä hymyyn ja haliin: haluan pitää kiinni kiitollisuudesta, rakkaudesta ja hauskoista hetkistä. Kuva: Pixabay.