Matkailu on yliarvostettua

Meinasin poistua kotikaupungistani ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen. Olimme varanneet menopaluun päiväseltään naapurikaupunkiin. Odotimme innolla lapsen ensimmäistä junamatkaa. 

Sitten kävi se, mitä junille tapaa välillä käydä. Juna oli myöhässä ja aika paljon olikin. Päädyimme lapsen kanssa siirtämään matkan toiseen päivään. Sovelluksen selailua… chat suljettu ruuhkan vuoksi… siispä soitto asiakaspalveluun. Saimme matkan peruttua ja rahat takaisin. 

Neljävuotias yllätti rauhallisuudellaan. Ostimme karkkia, jätskiä ja kotimaisia mansikoita (torilta 7 euroa/ 400 g). Mitä muutakaan voi pettynyt äiti tehdä.

Nyt odotamme matkaa ja elämme miellyttävän tylsää kesäloma-arkea kotona. 

Matkailua mieluummin nautin lomasta kotona. Kuva: Unsplash

Tai voiko tätä tylsäksi sanoa, kun erityislapsen kanssa monesta asiasta syntyy tahtojen taisto ja välillä painiottelukin. Ei pestä hampaita, ei vaihdeta vaippaa, ei mennä kylpyyn, ei mennä nukkumaan! Ei, ei, EI!

Uupunut äiti ikkunan takana

Katselen sateeseen keittiön ikkunasta. Ihmettelen, miten vähän pihassa on autoja. No nyt siihen palasikin yksi. Katselen heidän ostoksiaan. Juon piimää ja ylähampaita vihmoo. Vika on poskionteloissa, tulehdustunne vain säteilee hampaisiin. 

Lievä kesäflunssa ei ole silti mitään verrattuna edelliseen tautiin, joka taisi olla korona. Se johti astman pahenemisvaiheeseen. 

On hyvä sairastaa ensin paha flunssa ja sitten kevyt versio. Ei tunnu miltään, että vähän kurkku on kipeänä, nenä tukossa ja pää täynnä räkää. Tämä on helppoa. Ei kuumetta ja keuhkot melko kunnossa.

Lapsi leikkii olohuoneessa pikku-ukoillaan vaihteeksi, hyvä. Hän haluaisi pelata tietokoneella välillä liiankin paljon. Totuus on, että en varmaan yksinhuoltajana pysyisi järjissäni, jos ruutuja ei olisi.

Kuuntelen satunnaisia YouTube-videoita kuulokkeista. Korpimuijaa ja montaa muuta suomalaista. Välillä sijoituskanavia. Nyt välilehdessä on auki “Mountain Girls In A Modern World”. He puhuvat siitä, miten tuntuu oudolta elää nykyajassa ja omata vanhanaikaiset arvot.

Olen henkisesti mummo

He mainitsevat myös tuntevansa itsensä mummoiksi. Sitä minäkin olen. Viihdyn parhaiten kotona, pihan tapahtumia mulkoillen kuin akvaariokala. Elämä on ihanan yksitoikkoista ja turvallista. Kohokohta on pullan leipominen. Tai se kun lapsi nukkuu aamulla ja saan rauhassa viikata vaatteita pyykkinarulta kaappiin. 

Yksinkertaisissa kotihetkissä mieli on hiljainen ja tyyni. Loman tekee se, ettei kelloa tarvitse katsoa ihan koko ajan ja suunnitelmia voi muuttaa. Arjen asioissa on joustoa. Ei haittaa, jos unohtaa pestä pyykkiä. Aina voi pestä toisena päivänä. Jos kauppaan ei huvita lähteä, voi aina mennä huomenna. Voi hellittää suorittamisesta edes vähäsen.

(Täyttä lomaahan lapsiperheen äitinä ei voi pitää, sillä arjen rutiinien on kuitenkin rullattava siten, ettei lapsi mene aivan raiteiltaan. Ruokailut on suurinpiirtein ennallaan ja nukkumaankin mennään suht samaan aikaan kuin arkenakin.)

Yhdenlainen kohokohta on toisaalta myös päästä rapun ulko-ovesta ulos ja vetää raitista ilmaa sisään. Se ensimmäinen hetki ulkona on monesti paras. Usein ulkoilu on suoritus. Sitä haluaisi jo pian takaisin sohvalle hyppimään välilehdeltä toiselle. Tai käymään tavaroitamme läpi ja listaamaan Tori-ilmoituksia. 

Ulkona on kuitenkin oltava, eihän siitä mitään tulisi, jos olisi vain sisällä. Ja lapsen myötä on pakko. Joskus leikkipuistossa myös äiti hairahtuu roikkumaan ja kiipeämään. Ainoan lapsen äidillä on välillä välttämätön rooli paikallaan jäkittävän vahtijan rinnalla olla myös osallistuja, leikkikaveri. Siinä on hyvätkin puolensa.

Ovikelloahdistus

Unelmatyöni olisi olla kotiäiti. (Tai kirjailija, mutta ei mennä siihen.) Vain kotona tunnen itseni täysin itsekseni. Kodin ulkopuolella olen usein kuormittavan tietoinen itsestäni. Kotona ei tarvitse skannata muiden katseita. 

Tosin kotonakaan ei ole täysin turvassa. Aina silloin tällöin havahdun ajatukseen: “Mitä jos ovikello soisi nyt?” Miltä minä ja kotini näyttäisivät?

Se ajatus on typerä. Ikään kuin ihmisten pitäisi kotonaankin olla koko ajan edustuskunnossa. (Eihän sitä koskaan tiedä, milloin presidentti on oven takana.) Kyllähän tuntematon tunkeilija oven takana ymmärtää, että hän soitti toisen ovikelloa ennalta-arvaamattomalla hetkellä. Miksi en saisi olla naama öljyisenä, silmänaluset mustina ja tukka harakanpesänä? Eikö minun juuri kuuluisi näyttää kamalalta tuollaisella hetkellä?

En pidä matkustelusta

Junasotku muistutti minua taas siitä, miten en erityisemmin pidä matkustelusta. Minulle muuttaminen kaupungista toiseen on ollut tavallaan matkustelua. (Tosin lapsen myötä lopetin sen.) Ilmeisesti minulle on mieluisaa matkustaa hitaasti niin, että koti on mukana. Kuten esi-isämme vaihtoivat leiripaikkaa. 

Matkailuautoa älä ehdota. Minä kun en halua edes autoa.

Totaalinen matkustamattomuus on todella harvinaista. Tilastokeskuksen mukaan “vuoden 2023 aikana 15–84-vuotiaista suomalaisista lähes 90 prosenttia teki ainakin yhden yöpymisen sisältäneen vapaa-ajanmatkan”. Tähän on laskettu kaikki koti- ja ulkomaan vapaa-ajanmatkat, myös mökki- ja vierailumatkat. Ulkomaan vapaa-ajanmatkan yöpymisineen teki 41 prosenttia suomalaisista.

Onko tämä näky sressaava vai rentouttava? Kuva: Unsplash

Tiedät varmasti heitä, jotka eivät pysty rentoutumaan kotona. Että lomalla on pakko päästä muualle. Ymmärrän minä senkin. Kotityöt eivät ole painamassa. Mutta luulen, että joskus se voi olla myös sepitetty tarina, kulttuurista omaksuttu normi, jota ei ole arvioitu kriittisesti. 

Matkusteluunkin kun liittyy kaikenlaista stressiä, miltä välttyy kotoilemalla. Jo ennen matkaa stressinaiheita on paljon: matkan suunnittelu- ja varausstressi, aikataulustressi/ lomien vahvistamisen odottelustressi, rahoitusstressi, varustelustressi, pakkaustressi, rokotusten ja matkavakuutusten hankkimisesta koituva stressi, stressaaminen koko porukan pysymisestä terveenä ennen matkaa ja sen aikana. Toimiiko puhelinliittymä kohteessa ja millä hinnalla? Voiko siellä maksaa euroilla? Puhumattakaan kaikesta, mitä matkan aikana voi tapahtua.

Kun vain ajattelen tuota kaikkea, alan rutistella hampaita yhteen. Miksi kukaan haluaa laittaa itsensä tuollaisen lingon läpi?

(Minulle on ikuisesti jäänyt mieleen yksi joululoma nuorena aikuisena. Olimme silloisen kumppanin kanssa kotona koko loman tapaamatta ketään. Hän pelasi omia pelejään ja minä Simsiä. Se joululoma oli pysähtyneisyydessään uskomattoman rentouttava. Olimme muuttaneet Jumalan selän taakse hyvin kauas sukulaisista ja säästösyistä vietimme sen joulun kotona.)

Matkailu sivistää?

Mutta sivistynyt ihminenhän matkailee! “Siis mitä, etkö sä oo koskaan ollut lentokoneessa?!”

Enää minun ei tarvitse kuunnella tuota ihmettelyä lentämättömyydestäni, sillä olen kerran käynyt lentäen kaupunkilomalla Italiassa. Sitä ennen olin käynyt vain Ruotsissa ja Virossa.

Vielä joskus vien lapsen lentokoneella jonnekin. Mutta vain kerran. Kuva: Unsplash

Kyllä minä haaveilen, että joskus vielä vien lapsen lentokoneella jonnekin. Lisäksi haluaisin hänen näkevän Suomea eri kolkista, kunhan hän vähän varttuu vielä. Toivoisin kuitenkin, että ihmiset eivät pitäisi matkailua jonain sivistyneen ihmisen mittarina. 

Moni sivistymätön ja tuomitseva ihminen matkailee. Toisaalta kotona viihtyvä peräkammarin poika voi olla todella sivistynyt, perillä erilaisista kulttuureista ja omata avoimen mielen. 

Toki minä ymmärrän, että kulttuurista toiseen siirtyminen voi olla hyvin avartava kokemus. On eri asia kokea kulttuuri kaikilla aisteilla kuin katsella sitä ruudulla. 

Italianmatkallani huomasin odottamattoman vaikutuksen. Tajusin olevani enemmän suomalainen kuin ymmärsinkään ja arvostavani suomalaisia asioita ja arvoja entistäkin enemmän. Matkailukokemukseni  vahvisti sen, että olen onnellinen ja onnekas kotimaassani.

Näin Italiassa hienoa arkkitehtuuria, upeita vuoristomaisemia ja hauskoja erilaisuuksia. Viini maksoi yhtä paljon kuin maito. Karkkihyllyt olivat hämmentävän suppeita, kun taas pastaa oli hengästyttävän laajat valikoimat. Pääsin myös näkemään italialaista elämää paikallisten silmin, syömään illallista italialaisessa perheessä ja niin edelleen.

Se oli rikastuttavaa ja ikimuistoistakin, mutta silti, en näe näitä kokemuksia mitenkään välttämättömänä. Olen kiitollinen, muttei se elämääni räjäyttänyt. Olihan se hienoa, mutta ei mitenkään sellaista, että kokisin jääväni uskomattomista asioista paitsi keskittymällä jatkossa omiin pieniin ympyröihini.

Muistan, miten pitelin Milanon metrojunan saapuessa pysäkillä korviani. En voi sietää meteliä ja ihmispaljoutta. Ehkä erityisherkkyydellä/ jonkinasteisella nepsypiirteisyydellä ja matkusteluinholla on jotain tekemistä keskenään? Jo muutama tunti keskisuuren kotikaupunkimme keskustassa saa pääni surisemaan. Mielessä alkaa vain soimaan “kotiin, kotiin, kotiin”.

Stressitasoni nousevat jo pelkästä kuvasta. Kuva: Unsplash

Kaipaan yhteisölliseen entisajan elämään

Ja toisaalta oliko siinä entisajan agraariyhteiskunnan hiljaisessa menossa lopulta niin moni asia huonommin? Kun matkailua ei ollut olemassakaan. Naapuripitäjä oli maailman raja.

Ei tarvinnut murehtia muiden murheita toisella puolella maailmaa. Saati verrata itseään niihin miljooniin itsensä toteuttajiin, joita netistä tai matkustelemalla löydämme esikuviksemme tai kateuden kohteiksemme.

Matkustelu huvin vuoksi on lopulta kulttuurin tuottama keksintö, etuoikeus, ei välttämättömyys. Vain 11 prosenttia koko maailman väestöstä lentää vuodessa. Isossa mittakaavassa olen siis varsin normaali. 

Yritän vielä ymmärtää matkustelevia kanssaihmisiäni. Luen National Geographic -lehdestä Eric Weinerin jutun “Why travel should be considered an essential human activity”. Hän kirjoittaa, että matkustelu on ihmiselle välttämätöntä, kuten kirjat ja halaukset. Ruokaa sielulle. Matkustelu auttaa ihmistä saavuttamaan uusia näkökulmia asioihin.

Okei, mä ymmärrän. En voi väittää etteikö matkustelu tekisi näin. Mutta eihän matkustelu ole ainoa keino? Juuri nyt sieluani (ja talouttani) ravitsee paremmin kotona olo. Ja uusia tulokulmia asioihin löydän myös lukemalla ja kirjoittamalla. Varmasti jossain elämänvaiheessa jonnekin vielä matkustankin.

Pysähtyneisyyden pyörteissä

On jo seuraava päivä. Nyt istun jalat solmussa kotisohvalla. Vilkaisen olan yli lastani, joka tuhisee sohvalla pontevana päiväuniaan (ihme). 

Katselen parvekkeella hurjana kasvia retiisejä. Lapsen mummin tuomaa rosmariinia. Taivaalla pörisee pienlentokone ja pääskyset. Haavan lehdet helisevät naapuritalon takana. Keittiön kello raksuttaa.

Ihanan pysähtynyttä. Tämä oleminen vain, vain oleminen, on ruokaa minun uupuneelle sielulleni.