Hukassa urani kanssa – olisin kotiäiti, jos voisin

Irtisanouduin reilu vuosi sitten vakituisesta työstäni vakuutusalalla. En vain enää halunnut. Työ oli paljon sitä, mitä halusin, mutta ei silti tarpeeksi. En voinut allekirjoittaa sydämelläni monia asioita. Työn aiheuttamat sisäiset ristiriidat ja vihaiset asiakkaat söivät motivaatiotani. 

Olen hukassa ammatillisesti. Kuva: Unsplash

Olin onneni kukkuloilla, kun sain tuon työn vuonna 2016. Pääsin pois hoitotyöstä. Luulin, että olin löytänyt vihdoin paikkani. Oli kipeää jälleen huomata, etten sittenkään sopinut työhön, josta oli haaveillut pitkään.

Nyt istun kotona. Päädyin tähän kuuntelemalla sisintäni. Kunnioitin sitä, että voin pahoin enkä halunnut palata työhöni. Päästin irti. Ja nyt en enää oikein tiedä, miten jatkaa. 

Välillä ajattelen, että olin aivan idiootti, kun irtisanouduin vakituisesta työstä pienen lapsen äitinä.

Tehty mikä tehty. 

Ehkä olisin voinut hakeutua sairauslomalle ja miettiä vielä rauhassa suhdettani entiseen työhöni? En voi tietää, olisiko se muuttanut mitään.

En edelleenkään kyllä kaipaa entiseen työhöni. (Kahta työkaveria kylläkin.) Kaipaan varmuutta ja vakautta, arjen rutiinia, mutta toisaalta olen ihan onnellinen myös näin, vapaana. Ainakin hetkittäin. Eikä siihen entiseen kyllä ole paluutakaan, sillä taantuman vuoksi avoimia paikkoja vanhassa työssäni ei ole.

Voi helvetti, että olen sekaisin itseni kanssa.

Olisi parempi vain tehdä jotain. Ihan mitä vain.

Minkälaista siivoojan työ on?

Kesällä sentään tein jotain. Sekin siksi, että tämä työnantaja soitti minulle ja tarjosi työtä, jota en ollut edes hakenut. Olin puolipakosta rustannut hyvin keskinkertaisen ja lyhyen hakemuksen toiseen heillä avoimena olleeseen laitoshuoltajan tehtävään. (En voi olla toisaalta miettimättä, oliko hakemus hyvä juuri siksi. En selitellyt.)

Kesä meni ihan hyvin. Työ oli kiireistä ja fyysisesti vaativinta, mitä olen tehnyt. Hikoilin niin paljon, että join työpäivän aikana yli litran vettä.

Siivoustyö on fyysisesti rankinta työtä, mitä olen koskaan tehnyt. Kuva: Pexels

Suorittavassa työssä työkaverit ovat omanlaisiaan. Huomasin, että olen ihmisenä aika erilainen. 

Hankalinta oli se, että minulla ei ollut aikaa tehdä työtä hyvin. Pidän siivoamisesta, mutta en pidä hutiloiden siivoamisesta. Siivoaminen kaikessa rauhassa ja siivoaminen tuli hännän alla ovat kokemuksina hyvin erilaisia. 

Minua alkoi vähän pelottaa, minkälaista hintaa kehoni joutuu maksamaan siivoustyöstä. Kun aikaa ei ole, alkaa riuhtomaan ja hosumaan. Parina päivänä jouduin ottamaan kipulääkettä. Sain napsusormen. Atooppinen ihoni alkoi oireilemaan ja jouduin käyttämään puuvillakäsineitä kertakäyttökäsineiden alla. Selvisin kuitenkin ilman lääkärikäyntejä.

Suhteeni siivoustyöhön muuttui. Aloin pelkäämään, miten kehoni ja perfektionistisuuteen taipuva mieleni selviäisivät seuraavassa työpaikassa, jos sellaisen vielä siivousalalta hankkisin. 

Iltavirkkuina kello 7 alkava työ oli sekä minulle että lapselle rankkaa. Ehkä rankempaa kuin osasin odottaa. Päiväkotipäivän aloitus kello 6:30 ei tuntunut hyvältä. Itse heräsin 4:15. Se ei tuntunut elämältä, jota haluaisin elää viikosta toiseen.

Lapsen myötä kiinnostukseni työelämää kohtaan koki romahduksen

Suurin saavutukseni elämässä ei koskaan tule olemaan urani. Ei vaikka kohoaisin presidentiksi. 

Suurin saavutukseni, jos vain osaan toimia oikein (Jumala minua auttakoon), tulee olemaan kasvattamani ihminen.

Ihminen, joka tietää, että hän on rakastettu ja toivottu. Ihminen, jonka kanssa äiti halusi ja ehti leikkiä. Ihminen, joka tietää, että äitiin voi aina turvata.

Joka tietää rajansa ja arvostaa itseään. Joka puhuu itselleen lempeästi ja käyttää itsemyötätuntoa tärkeimpänä aseenaan pettymysten hetkillä. 

Joka uskaltaa elää ja nauttia elämästä kireän ja kipeän suorittamisen sijaan. Ihminen, jota ylimitoitettu häpeä ei rankaise jokaisesta tehdystä ja tekemättömästä.

Joka jakaa rakkautta maailmaan. Piirtää tälle planeetalle lisää kauneutta ja tyyneyttä. Ei tekemällä suuria vaan olemalla.

Se on tärkein sydämen tehtäväni ja toivottavasti saavutukseni.

Kaikki muu kalpenee sen rinnalla.

(Ensin minun pitäisi varmaan opetella tekemään kaikki tuo itsekin...)

Lapsen saatuani mielenkiintoni työelämää kohtaan koki romahduksen. En voi pomppia töissä kuin hullu ja repiä häntäluutanikin kahtia taipuakseni työelämän mahdottomiin vaatimuksiin. Yrittää teeskennellä, etten ole ihminen ja työpäivän jälkeen maksaa siitä hintaa.

Koska olen ihminen. Erittäin herkkä sellainen.

En meinaa pysyä huippuunsa kiristetyn työelämän mukana. Haluaisin löytää lokosen, jossa voisin hyvin. Kuva: Unsplash

Äitiys on minulle tärkeintä

Miten voin olla äiti ja käydä töissä yhtä aikaa? Se on vaikeaa ja raastavaa. Tällä hetkellä olen lapsesta erossa 6,75 tuntia päivässä ja sekin tuntuu vaikealta.

Äitiys on minulle tärkeintä. Mutta maailma ei näe sen arvoa. 

Jos minulla olisi mahdollisuus olla kotiäiti, olisin sitä ilomielin.

Kun laitan lapseni ja itseni, meidän arkemme, työelämän edelle, olen monien mielestä ehkä itsekäs, laiska ja vastuuton. 

Olen työtön työnhakija, koska minulla on todella pitkä lista kriteerejä työlle: virka-aikaan tehtävä työ, ei matkustelua, mieluiten 6 tuntia päivässä, työtä, jota voisin tehdä ilman uutta koulutusta ja rikkomatta omia arvojani, ei henkisesti erityisen kuormittavaa, ei fyysisesti liian kuormittavaa, ei autoa vaativaa, ei hälyistä, pyöräilymatkan päässä kotoa. Bonusta olisi, jos työtä voisi tehdä etänä.

Tällaista työtä ei vain juurikaan ole tarjolla tällä paikkakunnalla. Jos missään. Optimaalisinta olisi ehkä opiskella vielä kolmas tutkinto, mutta siihen en ole keksinyt rahoitusta. Opintotukikuukaudet korkeakouluun on käytetty. Aikuiskoulutustuki lakkautettu. Terveysongelmani eivät ole niin suuria, että todennäköisesti saisin uudelleenkoulutusta kuntoutustoimena. 

Amikseen saisin opintotukea, mutta amisopinnot eivät oikein inspiroi. Haluaisin uudestaan korkeakouluun. Liiketalous kai minua pääasiassa kiinnostaisi. Tradenomitutkinto olisi työmarkkinoilla huomattavasti merkonomia kilpailukykyisempi.

Usein olen uupunut äiti. Kesällä olin. Niinä hetkinä kun en ole, olen äiti, joka on vaarassa uupua. Tanssin terällä ja joudun harkitsemaan askeleeni tarkkaan.

Jos pitää valita lapsen ja uran välillä, vastaus on minulle selkeä. Kuva: Unsplash

Kun leikin kanssasi iltaisin tuntitolkulla en edes tajua, etteivät kaikki tee niin. Ihmettelen, miten aikaa ei tunnu olevan kotitöille. Mutta sinä olet sen arvoinen, jokaisen hetkeni arvoinen. Tämä on minun tapani olla äiti.

Miten paljon rakastan sinua lapseni! En voi sanoa sitä kylliksi. 

Hengitän sisään ja minun tekisi mieleni jo heti sanoa se uudestaan. 

Olet ihana, olet kaikkeni, ansaitset elää onnellista ja läsnäolevaa arkea. 

Ja niin ansaitsen minäkin. 

Kyllä ratkaisut työurani kanssa vielä löytyvät, kai, joku päivä.