Synnärikassin turhuudet, yksinäisyys synnytyksen hetkellä ja oisko doula sittenkin hyvä juttu

Monta asiaa tuli synnärikassiin pakattua turhaan. Olin lukenut, miten synnytykseen kannattaa pakata mukaan kaikenlaista tunnelman tuojaa: led-kynttilöitä, musiikkia, kuulokkeet/ kaiuttimet, jatkojohto, tunnelmallisia led-valoja, lempityyny, eteerisiä öljyjä. Lisäksi monesti neuvottiin ottamaan omia eväitä (suklaata, energiapatukoita, smoothieita, erilaisia mehuja). 

Synnärikassin sisältöä on helppo alkaa stressaamaan, mutta oikeasti, moni kassin pakattu asia on lopulta täysin turha. Varsinkin, jos sairaalalle on tarkoitus lähteä vasta, kun on ihan pakko.  Kuva: Unsplash.

No, minä en tarvinnut edellä mainituista mitään omassa synnytyksessäni.

En minä sillä, että noista olisi ollut haittaakaan, mutta omassa tapauksessani menimme niin viime tingassa sairaalalle, ja synnytys eteni niin haipakkaa, että en ehtinyt noita kaipaamaan. 

Lue vesisynnytyskertomukseni tästä!

Musiikki ja eväät synnytyksessä

Olen musikaalinen ihminen ja harrastanut tanssia. Tykkään käyttää musiikkia rentoutumiseen. Kotona sitä paljon käytinkin. Sairaalalla olin kuitenkin täysin omassa kuplassani. Oli todella hankalaa vastaanottaa mitään tai tehdä mitään ylimääräistä. 

Minulle tuli yllätyksenä, että en lopulta kuunnellut lainkaan musiikkia synnärillä. Kuva: Unsplash.

Musiikin hyödyntäminen olisi vaatinut sen, että mukanani olisi ollut toimintakykyinen tukihenkilö, joka olisi viritellyt musiikit puolestani ja tyrkännyt kuulokkeet päähän. Silti veikkaan, että musiikki olisi saattanut tuntua ylimääräiseltä. Käytin ääntä niin paljon supistuskivun hallitsemiseen, että eipä siinä musiikkia olisi edes hetkittäin kuullut.

Mies oli kyllä mukanani synnytyksessä, mutta hänen toimintakykynsä on hyvin vaihteleva. Hän on pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä. Juuri synnytyspäivänä hän oli "huonossa hapessa" ja hänen energiansa meni lähinnä itsensä pitämiseen kasassa. Toki hän autteli, mutta ei kovin oma-aloitteisesti.

Syöminen taas tuntui täysin ylimääräiseltä. Se oli vähän yllättävää. Minun ei tehnyt todellakaan mieli syödä. Join sairaalan tarjoamaa vichyä, ehkä mehuakin. Omat eväät lojuivat koskemattomina kassissa.

Hämärä ja rauhallinen synnytyssali 

Valtaosan ajasta olin silmät kiinni, joten kynttilöitäkään en olisi kerennyt paljon katsella.

Hyvää oli se, että kätilö piti huonetta koko ajan hämäränä ja antoi minulle synnytysrauhan niin paljon kuin mahdollista. Hän ymmärsi mielestäni erinomaisesti synnytystoiveeni ja kunnioitti niitä. Olin iloisesti yllättynyt siitä, miten helppoa oli saada mahdollisimman luonnollinen synnytys sairaalassa.

Kuka hyötyisi erityisesti doulasta?

Ainakin itseni kaltaisessa tilanteessa doulasta olisi ollut paljon apua. Hän olisi voinut kannatella minun lisäksi myös miestäni ja toimia sellaisena seremoniamestarina, mihin mieheni ei tuossa tilanteessa kyennyt.

Olen ymmärtänyt, että monesti miehet kokevat doulan läsnäolon helpottavana. Doula ottaa tukihenkilön taakkaa pois, jolloin miehelle jää esimerkiksi enemmän tilaa kokea omia tunteitaan.

Jouduin jopa yllätyksekseni soittamaan oman taksini sairaalalle. Tämä kertoo jotain siitä, miten jumissa mieheni oli. Hän ei olisi varsinaisesti halunnut lähteä sairaalalle, mutta tiesi, että onhan hänen sinne tultava. 

Oli hänestä minulle kuitenkin apua... Ja tietenkin halusin, että hän olisi poikansa syntymän hetkellä läsnä.

Edelleen kyllä mietin, miten luonnottomalta tai luonnolliselta se tuntuisi, että perheen ulkopuolinen ihminen olisi niin tiiviisti läsnä synnytyksessä. Juuri siksi en halunnut alunperin doulaa. Halusin olla rauhassa.

Taksiepisodi satutti, mutta se oli vasta alkua tälle vastuiden matkalle

Kyllähän tuo taksiepisodi minua satutti. Mies jätti minut tietyllä tapaa selviytymään yksin siinä tilanteessa. Hän ei kyennytkään hoitamaan asiaa, joka olisi kuulunut hänelle. En ollut osannut arvata, että tilanne menisi noin. Olin pitänyt päivän selvänä asiana, että hän soittaa taksin.

Myöhemmin keskustelimme asiasta. Ymmärrän, mitä siinä tilanteessa tapahtui, enkä ole tapahtuneesta vihainen hänelle. Häntäkin se tilanne sattui ja hävetti.

Ei se sitä asiaa muuta, että minä olen työkyvyttömän kumppani. Sairaan ihmisen kumppani. Joudun monesti pärjäämään yksin. Siinäkin hetkessä, kun supistukset ovat viedä toimintakykyni, minun on pinnistettävä ja soitettava taksikeskukseen. Ihan itse.

Se oli alkupiste tälle yksinäiselle vastuunkannolle, jota lapsen saaminen on tuonut elämääni. Kun tukiverkot ovat ohuet, liki olemattomat ja kumppani vakavasti sairas. Minä olen se runko, johon kaikki nojaa. Se joka ei saa katketa, ei voi katketa.

Ymmärrän nyt paremmin, miksi miehen äiti näyttii ilahtuneen sijaan vakavalta, kun kerroimme vauvauutisesta minun ollessa raskaana. Hän tiesi minua paremmin, mitä tuleman pitää. Äitinä hän tiesi, minkälainen vanhemmuuden taakka on. 

Ja tiesihän hän poikansa. Osasi jo ennakoida, ja miten raskasta se tulee minulle olemaan, kun kumppani on ajoittain täysin olemattomassa toimintakyvyssä.

Olin silloin hyvin naivi, suorastaan vastuuton, kaiken suhteen. "Kyllä kaikki jotenkin järjestyy", taisi olla mantrani. En ymmärtänyt vielä mitään vanhemmuudesta, sen taukoamattomuudesta, armottomuudesta. En myöskään tiennyt, minkälainen poika vatsassani kasvoi.

Ja yhtälailla onhan tämä kivulias matka miehellekin. Kun on isä, mutta samaan aikaan ei pysty olemaan isä. Ei sillä tavalla kuin haluaisi olla. Sen täytyy tehdä valtavan kipeää.

Kiitollisuudesta voimaa

Kaikesta huolimatta en muuttaisi mitään. Minulla on maailman ihanin poika ja rinnallani kumppani, joka ymmärtää minua. Minulla on perhe, jossa on rakkautta ja kunnioitusta. Paljon sellaista läheisyyttä ja avoimuutta, mitä omassa lapsuuden perheessäni ei ollut. 

Ja minulle äärettömän arvokas asia: koti, johon ei kuulu päihteet tai väkivalta. 

Ja tiedänhän minä, että en ole ainoa. On paljon muitakin, jotka joutuvat kantamaan lapsestaan vastuuta yksinhuoltajana tai yksinhuoltajan lailla, syystä tai toisesta. Tiedän, että me selvitään kyllä, vaikka välillä on rankkaa.

Lapsen hoitaminen "yksin", vaikka olenkin parisuhteessa, tuli vähän yllätyksenä. Jälkikäteen ajateltuna olin naivi. Kuva: Unsplash.

On siunaus, että lapsella on isä elämässään. Ei ihan sellainen isä kuin monella muulla, mutta ihana isä kuitenkin. Rakastava ja välittävä, höpsöttelevä. Ymmärtäväinen ja kiltti.

En hyödy mitään siitä, että kuvittelen, millaista elämäni olisi, jos kumppani voisi kantaa puolet vanhemuuden taakasta. Turhaan kiusaan itseäni sellaisella. Tämä on nyt näin. Tämä on meidän elämäämme. Parasta on keskittyä kiitollisuuteen ja hyväksymiseen.

Tyyneysrukouksen sanoin:

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.