Ennen suuritarpeista poikaani en osannut kuvitella kuinka nääntyneeksi ja yliajetuksi tulisin itseni tuntemaan

Suuritarpeisen lapsen äitiys on hyvin uuvuttavaa. Vieläkin uuvuttavampaa se on silloin, kun on yksin pääasiallisessa vastuussa lapsesta. 

Olen ollut suuritarpeisen ja herkän esikoispoikani äiti nyt vuoden ja viiden kuukauden ajan. Se tekee 517 päivää pursuavia pyykkikoreja, mikroon unohtuneita päivällisiä sekä armotonta kestävyystreeniä oikean käden hauislihakselle.

Kuva: Unsplash

Äitiyden raskaus löi minut ällikällä. En ollut osannut kuvitella, miten sitovaa ja kuluttavaa pienen lapsen vanhemmuus voi olla. 

Tässä tekstissä kerron sinulle: 

• mitä suuritarpeinen lapsi tarkoittaa
• minkälaisista lähtökohdista tulin äidiksi 
• haasteistamme ja käyttämistämme selviytymiskeinoista suuritarpeisen lapsen kanssa
• miksi aloitan tämän blogin.

Mitä tarkoittaa suuritarpeinen lapsi?

Lapsemme on ollut poikkeavan temperamenttinen jo synnytyssairaalasta lähtien. Hän inhosi yli kaiken sitä, kun hänet riisuttiin sairaalahuoneemme hoitopöydälle esimerkiksi lääkärintutkimuksia varten. 

Lääkäri ihmetteli, kun vastasyntyneemme rääkyi ja pyöri hoitopöydällä kellonviisarina oman napansa ympäri. Raukka yritti pinnistää pienet voimansa äärimilleen livistääkseen tilanteesta! Lapsi sätki niin kovin, että lääkäri ei saanut reisivaltimopulssia tuntumaan toisesta jalasta, ja se tietysti poiki lisää tutkimuksia.

Tutkimustilanteet sairaalassa olivat täyttä huutoa. Synnytyksen jälkeisten hormonien vielä herkistämänä oli todellista tuskaa kuunnella oman lapsen hätääntynyttä itkua. Tiesin, että itku päättyy kyllä, kunhan tutkimukset on tehty ja saan hänet taas syliini. 

Itkuherkkyyden ja ärtyvyyden vuoksi lääkäri halusi tutkia lapsesta tulehdusarvot, mutta ne olivat kunnossa. Oikeastaan tämän arvasimmekin isän kanssa, sillä lapsi oli yleensä rauhallinen silloin, kun hän sai haluamansa: syliä, läheisyyttä ja maitoa.

Minulla ei ollut alkuun mitään osuvaa termiä kuvaamaan hänen luonnettaan. Sana "vaativa" tuntui negatiiviselta. Kun törmäsin eräässä Facebook-ryhmässä termiin suuritarpeinen vauva/ lapsi (englanniksi high need baby/ child), tajusin heti, että tässä se on! Tämän termin kuvaus sopii täydellisesti lapseemme.

"Suuritarpeinen" tuntui heti lempeämmältä tavalta lähestyä asiaa. Termin löytäminen myös lohdutti. On siis olemassa muitakin vauvoja, joilla on aivan samanlaista käytöstä kuin meidän lapsella! 

Suuritarpeinen vauva:

1. on intensiivinen: itkee kovaäänisesti ja ilmaisee tunteitaan voimakkaasti
2. on hyvin aktiivinen ja jäntevä
3. uuvuttaa hoitajansa
4. syö tiheästi
5. ilmaisee tarpeensa vaativaan sävyyn
6. heräilee tiheästi
7. on tyytymätön, hankalasti lohdutettavissa
8. on vaikeasti ennustettavissa
9. on hyvin tarkkaavainen ja herkkä
10. vaatii jatkuvasti syliä, ei suostu olemaan lattialla tai pinnasängyssä
11. ei rauhoitu/ rentoudu/ nukahda itsenäisesti
12. vierastaa voimakkaasti ja ahdistuu ollessaan erossa vanhemmistaan 

Tämä on oma suomennokseni. Suuritarpeinen-termin on kehittänyt tunnettu amerikkalainen lastenlääkäri William Sears yhdessä vaimonsa, sairaanhoitaja Martha Searsin kanssa. Alkuperäisen listan ja tarkemmat kuvaukset löydät askdrsears.com-sivustolta. Suuritarpeisuus piirteenä säilyy lapsessa ikäkaudesta toiseen, mutta suuritarpeisuuden ilmenemismuodot muuttuvat lapsen kasvaessa. 

Huom:

• Listassa mainittuihin asioihin voi olla myös terveydellisiä syitä, esimerkiksi refluksi, allergiat tai raudanpuute, joten oireista on aina hyvä keskustella lääkärin kanssa.   
• En ole tutustunut Searsien kirjoittamiin kirjoihin enkä tunne tarkemmin tämän määritelmän taustoja. Käsittääkseni suuritarpeisuus-termi ja sen määritelmä perustuu enemmänkin heidän työssä sekä omien lastensa kautta kertyneeseen käytännön kokemukseen kuin tieteelliseen tutkimukseen. 

Suomenkielistä materiaalia suuritarpeisista lapsista on saatavilla rajallisesti. Tässä terveydenhoitajaopintojen opinnäytetyössä vuodelta 2013 Anna Lukkarinen tarkastelee mielestäni oivaltavasti suuritarpeista temperamenttia eri näkökulmista. Lukkarinen toteaa, että suuritarpeinen lapsi -termin rinnalla käytetään myös ilmaisuja "spirited child" eli eloisa lapsi,  "luonteeltaan haastavasta/ vaikea/ vaativa lapsi" sekä "erityisen herkkä lapsi".

Luulin jaksavani opiskella äitiyden rinnalla, mutta olin väärässä

En lähtenyt tähän elämänvaiheeseen ihan totaalisen ummikkona. 10 vuotta sitten sain ensikosketukseni vauva-arkeen. 

Opiskelin yliopistossa biotieteitä ensimmäistä vuotta ja olin rahan tarpeessa. Lapsirakkaana ihmisenä päädyin lapsenvahdiksi netin kautta löytämääni lääkäriperheeseen. Kävin perheessä usean kuukauden ajan hoitamassa tyttövauvaa, joka oli työn alkaessa kahdeksan kuukauden ikäinen. Hänen äitinsä pystyi keskittymään sillä välin omiin opintoihinsa. 

Olin otettu luottamuksesta. Äiti antoi rakkaimpansa täysin vauvanhoitokokemusta vailla olevan parikymppisen hoitoon. Silloin ymmärsin, miltä tuntuu, kun ei pääse käymään edes vessassa ilman lasta. 

Hoidin vauvaa useamman kerran viikossa aamupalasta lounasaikaan saakka. Syötin aamupuuron, tein aamupesut ja vaihdoin päivävaatteet. Lapsen äiti opetti kaiken minulle kädestä pitäen. 

Aamutoimien jälkeen hengailimme lapsen kanssa olohuoneessa ennen uloslähtöä. Äidin kehotuksesta yritin välillä silmäillä sohvapöydällä olevia aikakauslehtiä lapsen leikkiessä olohuoneen lattialla. Lapsi alkoi kuitenkin pian vaatimaan huomiotani. Ymmärsin, että minun on vain oltava hänelle läsnä koko ajan. Seurusteltava ja tutkittava maailmaa hänen kanssaan.

Vauvan leikki tuppaa olemaan aikuisen näkökulmasta jokseenkin tylsää esineiden ja asioiden ihmettelyä. Kun sitä tekee tunninkin putkeen, tietää kyllä leikkineensä.

Joka tapauksessa pidin lapsen hoitamisesta ja sain hänet pitämään itsestäni. Työ tuntui palkitsevalta. Aamuisin hän hymyili minulle aurinkoisesti, kun tulin töihin. Lapsi hyväksyi minut nopeasti. Kellontarkkojen aamupäiväunien tuhistessa vaunuissa käpsöttelin levollisena raikkaassa syysilmassa ja haaveilin äitiydestä. 

Lapsenvahtina toimiminen ja äitiys ovat tietysti kaksi täysin eri asiaa. Olin määrätyn ajan töissä hoitaen minulle ohjeistetut tehtävät. Töistä pääsin kotiin jatkamaan omaa elämääni. 

Lisäksi kulunut totuus: jokainen lapsi on erilainen. Uskon, että säännöllisesti nukkuvan ja syövän sekä hyväntuulisen ja itsenäisen lapsen kanssa kotona olo voi tuntua suorastaan hävettävän helpolta. Kun luen näiden äitien kirjoituksia siitä, miten lapsen kanssa kotona olo on heidän elämänsä parasta aikaa, hymähdän happamasti kateudesta. En voi sanoa samaa, vaikka haluankin olla lapseni kanssa ja myös nautin siitä.

Jälkikäteen voin todeta, että lapsenvahtikokemukseni kautta ymmärsin pölyhiukkasen verran siitä, miten kuormittavaa vanhemmuus voi olla.

Myöskään koulutukseni ei auttanut tässä asiassa. Päädyin keskeyttämään biotieteiden opinnot ja opiskelin myöhemmin terveydenhoitajaksi. Voisi ehkä luulla, että terveydenhoitaja osaisi varautua mielikuvissaan siihen, mitä äitiys tuo tullessaan. Tietoperäinen osaaminen on kuitenkin aivan toista kuin kokemusperäinen. 

Työkokemukseni tai koulutukseni eivät auttaneet minua kuvittelemaan, miten nääntyneeksi ja yliajetuksi tulisin ajoittain tuntemaan itseni, kun haaveeni äitiydestä toteutuisi. 

Työkokemukseni tai koulutukseni eivät auttaneet minua kuvittelemaan, miten nääntyneeksi ja yliajetuksi tulisin ajoittain tuntemaan itseni, kun haaveeni äitiydestä toteutuisi. Vielä raskaana ollessani kuvitelmani tulevasta äitiyslomasta ja hoitovapaasta olivat ruusunpunaisia ja korvapuustintuoksuisia. Toivoin ehtiväni kotiäitiyden sivussa opiskelemaan verkko-opintoja avoimessa ammattikorkeassa tai yliopistossa. Opiskeleehan moni muukin vanhempainvapaalla!

Jokin järjen hiven kuitenkin sai minut tuumaamaan, että on varmaan parempi ensin katsoa vauva-arkea hetki ja päättää sitten opiskeluista. Onneksi en ollut ilmoittautunut millekään kurssille. Totesin hyvin nopeasti vauva-arjen alettua, ettei opiskelusta olisi tullut mitään.

24/7 yhdessä oleminen lapsen kanssa on raskasta, mutta aina sen muuttaminen ei ole helppoa

Lapseni on nyt 1 v 5 kk. Hän on koko ikänsä ollut kiinni minussa lähes jatkuvasti. Rankkoina hetkinä tämä symbioottinen lapsiarki vie minut sietokykyni äärirajoille. Varsinkin, kun olen erityisherkkä introvertti, joka pitäisi siististä ja minimalistisesta kodista.

Jatkuva intensiivinen läsnäolo lapsen kanssa alkaa aamusta ja kestää, 1–2 tunnin päiväunet poislukien, pahimmillaan siihen saakka, kunnes nukahdan itsekin. Huonoina kausina nimittäin lapsi voi valvoa todella myöhään, pahimmillaan aamuyhteen tai -kahteen, jolloin menemme samaan aikaan nukkumaan. 

Lapsen päiväunien aikaan yritän kiireellä ja kelloa vilkuillen tehdä asioita, jotka ovat vaikeita lapsen ollessa hereillä. Usein myös syön lounaani lapsen päiväunien aikaan, koska on vain ihanaa syödä rauhassa edes yksi ateria päivässä. Kovin elvyttäväksi en tuota päiväuniaikaa laskisi.

Yöt ovat muistikuvissani aikamoista puuroa. Tarvitsisin videokameran todentamaan yöimetyksiä, jotta tietäisin kuinka monta kertaa oikeasti poika käy rinnalla yön aikana.

Yölläkään en ole lapsesta vapaa: imetän ja nukumme perhepedissä lapsen kanssa. Imetän edelleen haastavimpina öinä valitettavan monta kertaa. Yöt ovat muistikuvissani aikamoista puuroa. Tarvitsisin videokameran todentamaan yöimetyksiä, jotta tietäisin, kuinka monta kertaa oikeasti poika käy rinnalla yön aikana.

Näin suuritarpeisuus mutkistaa arkeamme

Epäsäännöllinen unirytmi

Lapsen unirytmi on minulle jatkuva stressin lähde. Hänen nukahtamisaikansa vaihtelevat useilla tunneilla ja ne ovat vaikeasti ennustettavissa ja säädeltävissä. Myös yhtenäisten unijaksojen pituus vaihtelee. Joskus lapsi nukkuu tunnin ja herää itkemään, joskus taas kolme tuntia, parhaimpina öinä pidempiäkin jaksoja.

Lisäksi lapsi on ollut kohdusta saakka vahvasti iltarytminen. Meillä ei siis tunneta sellaista, että lapsi kävisi klo 19 nukkumaan ja sen jälkeen alkaisi "äidin oma aika". Mitä vähemmän hän nukkuu päivällä, sitä helpompaa hänet on saada järkevään aikaan yöunille. Parhaimpina päivinä poika käy nukkumaan klo 20 - 22 välillä ja ensimmäinen herääminen on noin 2-4 tunnin päästä. Useimmiten hän kuitenkin nukahtaa yöunille klo 00-02.

Luin yhdestä keskustelusta äidin ihmettelevän kommentin toiselle äidille: annetaanko teillä lapsen itse päättää nukkumaanmenoaikansa? *hengitän sisään ja ulos hitaasti ja yritän olla suuttumatta syyllistävästä lausahduksesta* Tällaisen kysymyksen esittävällä ei taida olla hajuakaan millaista on, kun lasta ei saa nukkumaan "nappia painamalla" tai toistamalla tutut iltarutiinit joka ilta samaan aikaan. Lapsemme ei kerta kaikkiaan ole manipuloitavissa niin helposti nukahtamaan. (Ei tarkoita sitä, ettenkö silti yrittäisi pitää vakaata päivärytmiä.) Vaikka tekisin kaikkeni, hän nukahtaa silloin, kun häntä väsyttää. Joskus se on klo 21, joskus se on 1:30. Tätä ei pysty ennustamaan mitenkään vedenpitävästi edes aamuherätyksen kellonajan tai päiväunien perusteella.

Päiväunille lapsi nukahtaa edelleen vain rattaissa tai tissillä. Lapsen saaminen päiväunille tiettyyn aikaan ei ole itsestäänselvää. Väsy iskee vaihdellen. Myös päiväunien pituus vaihtelee. En voi koskaan tietää kellosta katsomalla, milloin lapsi nukahtaa tai herää. Tämä vaikeuttaa ja raskauttaa arkea.

Lapsen unirytmiin kehoitetaan usein puuttumaan herättämällä hänet haluttuun aikaan. Lapsemme on kesken unien herätessään hyvin itkuinen eikä suostu leikkimään, vaan vaatii periksi antamatta vain syliin ja tissille, jossa alkaa torkkumaan uudestaan. Se siitä heräämisestä. Unen karkotuksessa ei auta edes lempilelut, sylissä heiluttelut tai äidin ylipirteät lässytykset.

Tiheät, nopeat ja kovaääniset suuttumiset

Lapsemme on yhtä aikaa vahvatahtoinen, herkkä ja tarkkaileva. Kun asiat eivät mene lapsen mielen mukaan, hän ei epäile ilmoittaa siitä välittömästi ja KOVAA. Korvani on mennyt välillä lukkoon, kun lapsi on huutanut sylissä. 

Joidenkin tapaamieni vauvojen itku on pientä kähisevää vaikerointia, joka voimistuu hitaasti ja asteittain. En voi kuin ihmetellä, miten hiljaa ja krsivällisesti odottaen voi tällainen lapsi tarpeitaan ilmaista.

Lapsemme tahtoikä alkoi syntymästä.

Lapseni temperamentti tuli esille heti hänen elämänsä ensihetkinä synnytyssalissa. Kätilö mittasi lapselta lämmön pepusta ja ihmetteli: "Noh-hoh, kylläpäs sinä tästä suutuit!" Hiukan huumorilla, mutta oikeastaan aika totisena olen tuumannut, että lapsemme tahtoikä alkoi syntymästä.

Pienempänä hänellä oli useita viikkoja itkuisia ja kitiseviä kausia. Nykyisin ne ovat hiukan helpottaneet kommunikaatio- ja liikkumistaitojen kehittymisen myötä. Edelleen hän on kuitenkin hyvin vaativa tapaus, ja hankalat ja hieman helpommat päivät vaihtelevat. 

Lapsen hereillä ollessa ei ole sellaista tuntia, milloin ei jotain kitistäisi tai itkettäisi. Isommat ja pienemmät mielipahat ovat jatkuvasti läsnä. Lapsen saadessa haluamansa hän on kuitenkin yleensä aurinkoinen ja tyytyväinen.

Jatkuva sylin ja huomion nälkä

Lapsemme rakastaa läheisyyttä ja huomiota. Hän haluaa, että hänet otetaan syliin ja mukaan arjen asioihin. Hän haluaa leikittämistä ja yhdessä tekemistä. Kun hän katsoo jotain kiinnostuneena, hän haluaa jakaa kiinnostuksensa. Pikkuruinen etusormi osoittaen lapsi sanoo nykyään varmaan 500 kertaa päivässä: "Kato!"  

Nyt isompana hän osaa ilokseni hakea läheisyyttä myös tulemalla itse halaamaan, ei ainoastaan ulvomalla syliin. Ihan hiljattain hän on alkanut itsenäisesti tutkimaan kotia ja katselemaan pieniä hetkiä piirrettyjä. Mikä helpotus tällainen pienikin edistys!

Voimakas varautuneisuus uusia ja tuttujakin ihmisiä kohtaan

Lapsemme on ollut aina vanhemmat poislukien kaikkia ihmisiä kohtaan varautunut. Yhä edelleen hän ensin jähmettyy kauhuissaan ja sitten alkaa itkemään, kun isoäitinsä yrittää saada häneen kontaktia ja leikittää häntä, vaikka tapaamme isoäitiä 1–2 viikon välein. Vieraiden ollessa kylässä lapsi on ainakin aluksi hyvän tovin sylissä tai piileskelee sohvalla selkäni takana, muuten alkaa itku.

Muita lapsiakin hän jännittää, tosin hiukan vähemmän kuin aikuisia. Käymme lapsen kanssa jaksamiseni ja lapsen unirytmin salliessa kaupungilla muun muassa avoimessa kohtaamispaikassa ja perhekahvilassa. Niissä lapsi jähmettyy alussa jännityksestä ja haluaisi vain olla sylissäni. Vasta kun kotiinlähtö lähestyy, lapsi alkaa olla kutakuinkin rento oma itsensä. 

Jännityksestä huolimatta lapsi kuitenkin nauttii muiden lasten leikkien katselemisesta ja uusista leluista. Ilmeisesti virikkeiden vuoksi lapsi on kodin ulkopuolella rauhallisempi ja vähemmän kitisevä kuin kotona. (Poislukien neuvolakäynnit, jotka ovat silkkaa huutoa edelleen.) Toisaalta kodin ulkopuolella en yritä tehdä kotitöitä, vaan keskityn paljolti lapseen. Osittain kyse voi olla myös siitä, että lapsi on kodin ulkopuolella varautuneempi näyttämään tarpeitaan ja tunteitaan.

Kiinteiden ruokien syömisen haasteet

Lapsella on myös suun alueen aistiherkkyyttä, joka on aiheuttanut kiinteiden ruokien syömiseen haasteita. Hän on valikoiva muutenkin ruokien suhteen. Joillain aterioilla lapsi kieltäytyy täysin syömästä, joillain hän syö vain valikoiden, joskus taas ruoka maistuu yllättävän hyvin ja monipuolisesti. 

Rintamaito on ollut hänelle tavanomaista tärkeämpi ravinnonlähde vielä vauvavuoden jälkeenkin. Lapsi käy edelleen tiheästi rinnalla ja usein ruokailujärjestys on väärä: lapsi vaatii ensin tissiä ja suostuu vasta sen jälkeen laittamaan suuhunsa mitään muuta.

Lepotaukoja suuritarpeisesta lapsesta on vaikeaa saada, varsinkin kun mieheni on työkyvytön

Lapsen isä on pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä. Olemme parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä. Hän kuitenkin viettää runsaasti aikaa minun ja lapsen luona. 

Isällä ja lapsella on läheiset välit, mutta isä pystyy hoitamaan lasta vain pieniä hetkiä omien voimiensa rajoissa. Usein on myös hetkiä, ettei isä saa lapsen itkua loppumaan, vaan lapsi tulee syliini ja rauhoittuu vasta siinä. Toki joskus on käynyt myös toisin päin, että lapsi onkin rauhoittunut vasta isän sylissä. 

Lapsen isästä on minulle paljon henkistä tukea vanhemmuudessa, mutta arjen toiminnot ovat kuitenkin lähes täysin minun harteillani. En mielelläni jätä isää lapsen kanssa kahdestaan, koska tiedän miten rajallinen isän jaksaminen on.

En ole halunnut antaa lasta myöskään isovanhemmilleen hoitoon. Ajattelen, että onnistunut hoito edellyttäisi lapsen ensin edes hymyillen leikkivän kyseisen hoitajan seurassa. Että voisin ensin nähdä, että hänellä on hyvä ja turvallista olla tämän ihmisen seurassa. 

Kokemukseni lapsiperheiden kotipalvelusta, neuvolan perheohjaajasta ja psykologista: ihmepelastusta ne eivät ole meille tuoneet

Mistä uupunut äiti voi saada apua? Reittejä avun piiriin on monia. Meillä kotipalvelun ja perheohjaajan käynnit alkoivat lääkärin kautta. 

Kävin lapsen kanssa päivystyksessä, kun halusin varmistaa, ettei lapsella ollut korvatulehdusta. Korvat olivat kuitenkin terveet. Lapsi oli käynnillä oma temperamenttinen itsensä ja lääkäri pohti, miten minä jaksan hänen kanssaan. Annoin luvan jättää yhdeydenottopyynnön lapsiperheiden kotipalveluun.

Toinen tavallinen reitti avun piiriin on neuvola. Nykyään joissain kunnissa on myös käytössä lapsiperheille suunnattu Pyydä apua! -nappi, jonka kautta voi täyttää yksinkertaisen nettilomakkeen ja saada yhteydenoton avunpyyntöönsä. Näin vanhemman ei tarvitse itse tietää, kehen kuuluisi olla yhteydessä. Toki kotipalveluun ja muihin auttaviin tahoihin voi olla myös yhteydessä suoraan.

Olimme lapsiperheiden kotipalvelun asiakkaita 4 kuukauden ajan. Palvelun alkaessa lapsi oli noin 8 kuukauden ikäinen. Kokemukseni lapsiperheiden kotipalvelusta jäi valitettavasti korkeintaan tyydyttäväksi. 

Toivoin kotipalvelulta paljon. Ehkä odotin jopa, että tämä jatkuva äitiysuupumus ja -stressi vain katoaisi kuin sormia napsauttamalla palvelun alettua. Odotukseni eivät olleet hirmuisen realistisia. Toki kotipalvelussa olisi ollut potentiaalia enempään, mutta meillä se ei oikein koskaan päässyt kunnolla vauhtiin. 

Meillä isona ongelmana kotipalvelun suhteen oli vierastaminen. Kutsutaan kotipalvelun työntekijäämme vaikka nimellä Marjatta. Lapsen leikki Marjatan kanssa oli hyvin varautunutta, vaikka olinkin lapsen kyljessä kiinni. Kun menin itse toiseen huoneeseen tai ulos asunnosta ja jätin lapsen leikkimään Marjatan kanssa, lapsi hätääntyi muutamassa minuutissa. Tämä reaktio oli aivan sama vielä 4 kuukauden lähes viikottaisten käyntien jälkeenkin. Toisaalta myös itselläni oli ja on haasteita irrottautua lapsesta. Ahdistun lapsen pahasta mielestä varmasti enemmän kuin keskivertoihminen.

Lapsiperheiden kotipalvelun työntekijä voi tehdä myös kotitöitä, mutta rajallisesti. He eivät esimerkiksi kuuraa suihkuseiniä, vaan tekevät vain välttämättömiä päivittäisiä pieniä kotitöitä kuten imurointia, pyykinpesua tai tiskaamista. Jonkin verran Marjatta niitä meillä tekikin. Saamani palvelu painottui kuitenkin vahvasti lapsen hoitoon. Itse olin toivonut nimenomaan lastenhoitoapua ja lapsesta irti pääsemistä.

Myönnän, että minulle on hyvin vaikeaa antaa toisen ihmisen, varsinkin minua runsaasti vanhemman ihmisen, kuormittaa itseään kotitöillä, jotka "kuuluisivat minulle". Oman ison hankaluutensa tuo myös vaativuuteni. Olen kontrollifriikki, joka haluaa, että asiat tehdään minun tavallani. Olen halukas muuttumaan, mutta vielä en ole kyennyt hölläämään kovinkaan paljon.

Suurin apu kotipalvelusta meille oli vaunulenkit lapsen nukkuessa. Niiden kohdalla vain oli haastavaa saada sovittua käynnit uniaikaan lapsen päivärytmin heitellessä tunneilla edestakaisin.

Lopulta oivalsin, ettei luottamukseni Marjattaan ollut niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Minun on hyvin vaikea jättää vaativaa lastani toisen hoitoon. Sitä helpottaa, jos minulla on vahva luotto hoitajan kykyyn vastata lapseni tunteisiin. Huomasin, että Marjatan tapa toimia lapseni kanssa tietyissä tilanteissa ei ollut omiaan herättämään minussa turvallisuuden tunnetta. 

Tässä on varmasti osaltaan ihan ikäpolvien välistä kuilua. Lapsen tunteiden kuuntelu, hyväksyminen ja validointi ovat minulle todella tärkeitä asioita, joskaan niiden toteuttaminen ei missään nimessä aina ole helppoa. 

Lapsiperheiden kotipalvelun lisäksi myös muut matalan kynnyksen avut ovat olleet meillä käytössä. Perheohjaajan kanssa olen pohtinut lapsen päivärytmiä ja ruokailuasioita. Jotkin saamani neuvot ovat olleet hyödyllisiä, jotkin hyödyttömiä.

Toimintaterapeuttikin kävi muutaman kerran aistiherkkyysasioissa. Nyt meillä käy neuvolapsykologi yhdessä perheohjaajan kanssa. Neuvolapsykologin olen kokenut positiivisena, mutta mitään pidempää terapiaa ei neuvolapsykologilta voi saada. Muutaman kerran keskustelut eivät vielä meidän tapauksessa tee paljon. Nyt olemme siirtymässä sosiaalihuollon alaisen perhetyön asiakkaiksi, jossa pidempikestoinen tuki ja asiakassuhde olisi mahdollinen.

Kaikenkaikkiaan minusta on usein tuntunut siltä, että minua auttaneet tahot eivät ole täysin pystyneet käsittämään, millaista on elää suuritarpeisen lapsen kanssa. Tavanomaiset neuvot, jotka varmasti toimivat hienosti "normaalimman" lapsen kanssa, eivät vain tunnu aina soveltuvan meille. Toisaalta ymmärrän myös että äitiys on hyvin arka ja haastava aihe. Joskus voi olla että saamani neuvot ovat ihan osuvia, mutta niitä on vain vaikea ottaa vastaan ja hyväksyä. Varsinkin väsyneenä.

Huomaan kaipaavani enemmän myötäelävää kuuntelua, positiivista palautetta ja vahvistamista vanhempana. Kukaan minua auttaneista tahoista ei vaikuta olleen niin perehtynyt kiintymysvanhemmuuteen kuin itse olen, koska uskoisin keskustelujen olleen silloin hiukan erilaisia. Toki olen saanut myös kuuntelua ja tukea lapsilähtöiseen toimintatapaani. 

En halua teilata missään nimessä täysin saamaani tukea, olen kaikesta avusta kiitollinen. Ihmisinä kaikki meillä käyneet tahot ovat olleet todella mukavia. Ja miten mahtavaa on ollut, että nämä kaikki tukitoimet on tuotu kotiin! Kun arki uuvuttaa, se tuntuu todella ihanalta kädenojennukselta, ettei tarvitse itse raahautua lapsen kanssa minnekään vastaanotolle. 

Uupumus ei päästä minua otteestaan, mutta lapsen kanssa on silti paljon ihania hetkiä

Joskus aamuisin on iskenyt tunne, etten haluaisi päivän alkavan: "Ei. Taas tämä kaikki alkaa alusta. En halua."

Ajoittain olen ollut niin uupunut, että arki on tuntunut lähinnä suorittamiselta. Joskus aamuisin on iskenyt tunne, etten haluaisi päivän alkavan: "Ei. Taas tämä kaikki alkaa alusta. En halua." Onneksi nuo pahimmat vaiheet ovat vähän helpottaneet. Pääsääntöisesti herään ihan hyvillä mielin, tai ainakin neutraalilla olotilalla. 

Mutta olen vain uupunut. Niin uupunut. Välillä tuntuu siltä kuin haukkoisin henkeä ja pysyisin vain vaivoin pinnalla.

Takaraivossani jyskyttää 1,5 vuoden aikana kertynyt to do -lista, jonka sisällöstä olen jo unohtanut puolet. Koen elämäni tällä hetkellä kaoottiseksi. Entisessä elämässäni minulla oli runsaasti aikaa panostaa asioihin, jotka olivat minulle tärkeitä. Tärkeämpiä kuin silloin ymmärsinkään. Jotain mainitakseni esimerkiksi kodin siisteys ja järjestys, liikunta sekä terveellinen itse tehty ruoka. 

En ole kontrollissa ja ohjaksissa omasta elämästäni, vaan lapsiarki pyörittää minua miten tahtoo sekavassa pyörteessään.

Nyt joudun oikomaan ja menemään usein sieltä, mistä aita on matalin. Se tuottaa minulle jatkuvaa ärsytystä. Koen, että en ole kontrollissa ja ohjaksissa omasta elämästäni, vaan lapsiarki pyörittää minua sekavassa pyörteessään, miten tahtoo. Sen silmässä minä yritän selviytyä jotenkuten päivästä toiseen.

Kuva: Unsplash.

Päällisin puolin varmaan selviydymme ihan hyvin. Mutta mielensisäinen kokemukseni on sekava ja kuormittunut. Lapsiarki vaatisi organisointikykyä, hyvin joustavaa mieltä ja sopeutumiskykyä. Minulta ei ole tuntunut löytyvän niitä riittävästi, jotta voisin kokea arjen "ihan kivaksi".

Olen kiitollinen, että lapsi pakottaa minut olemaan hänelle läsnä.

Lapsi on kaikessa vaativuudessaan silti aivan ihana tyyppi ja niin rakas. Tunnen suurta kiintymystä häntä kohtaan. Höpötän hänelle imeliä ylistyslauseita vähän väliä, kun en vain saa tarpeekseni hänen suloisuudestaan. 

Meillä on paljon hauskoja ja nauruntäyteisiä leikkihetkiä. Hänen ilonsa on mahdottoman tarttuvaa. Yritän kaikkeni, että olisin hänelle hyvä. Olen kiitollinen, että lapsi pakottaa minut olemaan hänelle läsnä – vaikka se onkin niin rankkaa. Monella tapaa koen onnistuneeni vanhempana, haasteista huolimatta. Vaikka arki on raskasta, yritän pysähtyä pieniin hetkiin. Ihailla lapseni silmäripsiä ilta-auringossa ja tuntea kiitollisuutta koko kehollani. Että hän on tässä sylissäni, pieni ihmeeni, maailman kaunein olento.

Lapsesta irrottautumisen dilemma

Suuritarpeisesta lapsesta irrottautuminen olisi äidille erityisen arvokasta. Vähän ilmaa, vähän hajurakoa, hetki omia ajatuksia ja jotain ihan muuta kuin lapsen tarpeita. Mutta juuri suuritarpeisesta lapsesta irrottautuminen on hyvin, hyvin vaikeaa: hänelle kun kelpaa vain äiti! Juuri tässä tilanteessa kun irtiottoja tarvittaisiin aivan erityisesti, ne tuntuvat minusta lähes mahdottomilta. 

Tilanne voisi olla helpompi, jos käytettävissä olisi isä tai muu lapselle hyvin läheinen hoitaja. Meidän tapauksessamme kuitenkin tilanne on hyvin hankala, kuten edellä kuvasin. Lähinnä minun on pyrittävä hakemaan mini-irtiottoja ja omia hetkiä aina tilanteen tullen. Kun kuulen lapsen leikkivän iloisena isänsä kanssa viereisessä huoneessa, voin hetken hengähtää. Viisikin minuuttia omaa aikaa on joskus pitkä aika!

Läheinen ja kiinteä suhde lapseeni tuntuu äärettömän arvokkaalta asialta. Saan siitä voimia jatkaa.

Toisaalta olen myös itse hyvin tiukasti tarrautunut lapseeni. Olen yrittänyt nukkua eri huoneessa, mutta se ei vielä onnistunut eikä houkutellut. Haluan olla lapseni lähellä. Vaikka se samalla uuvuttaakin. Enhän muuten olisi valinnut elää näin lapseni kanssa, ellen tästä symbioosista saisi myös itse hyvää. Kun nukahdan imetyksen päätteeksi patjapedillemme vienosti tuhiseva poika kainalossa, pakahdun kiinteästä yhteydestämme. Läheinen suhde lapseeni tuntuu äärettömän arvokkaalta asialta. Saan siitä voimia jatkaa.

Päiväkodin aloitus pelottaa minua

Lapsen oli määrä aloittaa päivähoidossa kuukauden päästä. Pieni, herkkä kullanmuruni muiden hoidossa...  Olen soutanut ja huovannut päiväkodin aloitusajankohdan suhteen jo pitkään. 1-vuotistarkastuksessa neuvolan terveydenhoitaja kehoitti pohtimaan asiaa meidän vanhempien jaksamisen näkökulmasta. Se sai mieleni kääntymään päiväkodin aloitukseen 1,5-vuotiaana.

Kuitenkin nyt, kun päiväkotipaikka vahtistettiin, asia tuli yhtäkkiä konkreettisemmaksi ja aloin katumaan päätöstäni. Mietin, miten tulisin aamuvarhaisella syksyn hyytävissä kaatosateissa pyöräilemään äkäisen ja väsyneen lapsen kanssa päiväkotiin ensin 2 kilometriä. Itkuntäyteisen eron jälkeen sitten sieltä töihin toiset 2 kilometriä. Töihin saapuisin punaisin itkusilmin ja pala kurkussa ikävästä. Tämän kaiken jälkeen pitäisi vielä jaksaa tehdä emotionaalisesti kuormittavaa asiakaspalvelutyötä. Millä voimavaroilla?

Tällä hetkellä koko päiväkotirumba ja työhön paluu tuntuukin hyvin kuormittavalta ja vastenmieliseltä, ei lainkaan siltä, että se tukisi jaksamistani. Päätinkin, että emme aloita päiväkotia vielä. Tuntuu, että lapsi tarvitsee vielä kodin rauhaa ja aikaa kasvaa. Ja minä haluan vielä keskittyä äitiyteen. Päiväkoti meillä aloitetaan 3-vuotiaana, vaikka kesken lukuvuoden aloittamiseen liittyy suurempi riski, että paikkaa ei saa haluamastaan päiväkodista.

Mikä aiheuttaa äidin uupumisen?

Joku voi ajatella, että olen aivan itse aiheuttanut uupumukseni. Varmasti olenkin osittain. Uupumushan syntyy ihmisen ja ympäristön summasta. Siitä, kun ihminen joutuu pinnistelemään pitkään saavuttaakseen tavoitteensa, mutta hänellä ei tosiasiassa ole siihen riittäviä edellytyksiä. 

Opin lapsuudessani miellyttämään muita, luovimaan vaikenemalla ja tunnustelemaan kodin tunnelmia herkällä korvalla. 

Psyykkiset voimavarani ovat iso tekijä. Olen ahdistusherkkä ihminen, jolla on traumataustaa. Opin lapsuudessani miellyttämään muita, luovimaan vaikenemalla ja tunnustelemaan kodin tunnelmia herkällä korvalla. Koin, ettei tunteilleni ja tarpeilleni ollut aina tarpeeksi sijaa. 

Otin suojautumiskeinokseni suorittamisen ja perfektionismin. Minulla on vahvat arvot ja haluan toimia niiden mukaan. Monissa asioissa olen turhan ehdoton ja ajatteluni voi olla jäykkää: "kaikki tai ei mitään". Vaadin itseltäni paljon ja otan elämän turhan vakavasti.

Perusturvallisuuden tunteeni sekä itseni johtamisen taidot kaipaisivat työstämistä. Pelkään paljon ja näen uhkia sielläkin, missä niitä ei tosiasiassa ole. Sisäinen puheeni on usein lannistavaa itseni syyttelyä ja sättimistä. Arkeni on reaktiivista säntäilyä asiasta toiseen vailla tietoisesti määriteltyjä tavoitteita, kunnollista suunnitelmaa, kokonaisuuksien hallintaa ja priorisointia.

Haluan antaa lapselleni tietyiltä osin toisenlaisen lapsuuden kuin omani. Olen kuitenkin päässyt yli voimakkaimmasta katkeruudesta vanhempiani kohtaan. Ymmärrän, että he ovat tehneet parhaansa omista lähtökohdistaan käsin. Moni asia lapsuudessani oli myös hyvin. Tiedän, että vanhempani rakastavat minua paljon. 

Kävin ennen lapsen syntymää 2,5 vuotta kuntoutuspsykoterapiassa. Psykoterapia auttoi minua päästämään irti ja antamaan anteeksi. Näkemään vanhempani vain ihmisinä. Ihmisinä, jotka ovat myös kärsineet paljon omassa elämässään. En voi vaatia heiltä sellaista, mitä he eivät itse ole lapsena saaneet tai mitä heillä ei ole aikanaan ollut mahdollista työstää. Nykypäivänä tietoa ja terapiaa on saatavilla aivan eri tavalla kuin vielä joitain vuosikymmeniä sitten.

En halua jäädä jumiin uhrin asemaan. Moni haasteeni on tekemisissä lapsuuden kokemusteni kanssa. Haavoittavien kokemusten ei tarvitse kuitenkaan määrittellä minua loppuelämäksi. Ja mikä hienointa, voin omalla työlläni nyt vaikuttaa oman lapseni sekä mahdollisten hänen jälkeen tulevien sukupolvien hyvinvointiin.

Kiintymysvanhemmuudesta tukea lapsen tunteiden ja tarpeiden kohtaamiseen

Kiintymysvanhemmuuden arvomaailma puhuttelee minua. "Kiintymysvanhemmuudella tarkoitetaan vauvojen ja lasten hoitofilosofiaa, jossa keskiössä on lapsen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen ihmiselle lajityypillisellä tavalla." (Suora lainaus Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n sivuilta.) Uskon, että tällä lempeällä kasvatusnäkemyksillä on paljon annettavaa. 

Kuinka ollakaan, aiemmin mainitsemani William Sears vaimonsa Martha Searsin kanssa ovat kehittäneet myös kiintymysvanhemmuus-termin (englanniksi attachment parenting).

Ajattelen, että lapsen tarpeiden ja tunteiden kuunteleminen ja kunnioittaminen auttavat lasta kasvamaan ehjänä. Lapsi ei ole sen vähempi kuin aikuinen, vaikka hän onkin pieni. Lapsi tarvitsee rajoja, mutta ei komentelua aggressiivisella ja vähättelevällä mentaliteetilla. Korvaani särähtävät esimerkiksi lausahdukset: "Koska minä olen aikuinen ja sanon niin!" tai "Eikä väsytä, tule nyt vain!"

Varsinkin kuormittavissa tilanteissa omien tunteidensa sanoittamisella, käsittelyllä ja hallinnalla vanhempi näyttää lapselle arvokasta esimerkkiä. Pyrinkin puhumaan lapselle paljon kaikissa tilanteissa. Jos olen väsynyt, sanon senkin ääneen. Täydellinen en ole ollenkaan. Esimerkiksi stressantuneisuus puskee minulla helposti läpi kireytenä äänensävyssä, vaikka en niin haluaisi.

Kiintymysvanhemmuuden maailmaan liittyy myös lapsentahtisuus. Lapsentahtisuus näkyy meillä esimerkiksi imetyksessä. Minusta tuntuu loogiselta lähestyä imetystä ihmisbiologian näkökulmasta ja imettää lasta hänen tarpeistaan lähtien. 

Mietin miten toimisin, jos eläisimme savannilla, jossa kukaan ei olisi tullut sanomaan minulle, mihin ikään saakka, tai mihin vuorokaudenaikaan lasta pitäisi tai saisi imettää. Imettäisin häntä vaistojeni ohjaamana. 

Ihmislapsen biologinen vieroittumisikä rintamaidosta on yleisimmin 2,5–4,5 ikävuoden välillä.

Tiesitkö muuten, että ihmislapsen biologinen vieroittumisikä rintamaidosta on yleisimmin 2,5–4,5 ikävuoden välillä? Viimeistään lapsi vieroittautuu rinnasta 7–vuotiaana, kun  suuontelon ja hampaiston kehitys alkaa estää imuotteen ylläpitämistä. Katso aiheesta lisää Imetyksen tuki ry:n sivuilta.

Jonkin verran yritän kyllä rajoittaa imetystä, jotta lapsi söisi kiinteitä paremmin. Taaperon runsas imettäminen kiinteiden kustannuksella voi johtaa ravitsemuspuutoksiin, koska lapsi tarvitsee tässä iässä jo muutakin ruokaa kuin vain rintamaitoa. 

Rintamaito on hyvin ravitsevaa, mutta siinä on liian vähän esimerkiksi kalsiumia ja rautaa yli puolivuotiaan lapsen tarpeeseen. Ravintokuitua rintamaidossa ei ole lainkaan. 

Ravitsemusnäkökulman lisäksi taaperoimetystä rajoittaa myös hammasterveys. Yli 18 kuukautta kestävä tiheä yöimetys lisää hampaiden reikiintymisen riskiä Käypä hoito -suosituksen mukaan.

Näitä asioita savannin asukki ei tiennyt. Vaistojen ja intuition lisäksi tutkimustiedollakin on paikkansa.

Äitiys on jatkuvaa tasapainoilua lapsen tarpeiden ja äidin tarpeiden välillä

Äitiys on yksi suurimpia unelmiani. Se, että olen nyt äiti, on hienointa, mitä on. Toisaalta se on ihan hirveää ja paljon rankempaa kuin osasin kuvitella. En tiennyt, mistä unelmoin, mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan enkä tätä peruuttaakaan haluaisi. Toisaalta en myöskään toistaiseksi halua lisää lapsia. 

Tasapainoilen jatkuvasti omien tarpeideni ja lapsen tarpeiden välillä.

Tasapainoilen jatkuvasti omien tarpeideni ja lapsen tarpeiden välillä. Ihanteellisissa tilanteissa kummankin tarpeita pystyy täyttämään yhtä aikaa, mutta usein tarpeet kilpailevat keskenään. 

On helppoa todeta, että jaksava ja hyvinvoiva äiti on paras äiti. Sen toteuttaminen käytännössä ei ole aina ihan niin yksinkertaista. Positiiviseen psykologiaan perehtynyt teologi Tiia Trogen kirjoittaa kirjassaan Positiivinen kasvatus: " Vaikka aikuisen aivot ovat jo valmiiksi kehittyneet ja tiedämme paljon enemmän elämästä, se ei tee meistä ylempiarvoisia. Lapsen tarpeet ja toiveet ovat yhtä tärkeitä kuin aikuisen. – – Tämä pätee myös toisinpäin. Lasta ei tulisi nostaa korokkeelle, eikä laittaa jatkuvasti aikuisen toiveita ja tarpeita toiseksi. Lapsesta ei ole tarkoitus kasvattaa omnipotenttia, kaikkivaltiasta, joka ajattelee olevansa kaiken yläpuolella ja jonka tarpeet ovat kaikkein tärkeimpiä. Tällainen tapa johtaa kohti riittämättömyyttä ja uupumista."

Minulla on tässä paljon opittavaa. Miten olla vanhempi oikein? Yritän parhaani ja etsin vastauksia. Uskon vahvasti, että voin vielä selättää uupumuksen ja löytää keinoja toimivaan arkeen. 

Miksi haluan kirjoittaa tätä blogia?

Kirjoitan tätä suuritarpeisen lapsen äitiyteen keskittyvää blogia muistikirjaksi pohdinnoilleni, vertaistueksi ja tiedon jakamiseksi. Tästä blogista ei ole tarkoitus tulla raskasmielistä surkuttelumuistiota vaan mieluummin kasvun työkirja. Julkaisutahti tulee varmasti toistaiseksi olemaan varsin hidas, I'm sorry.

Lähde: Unsplash.

Laita kommenttia, jos sinulla heräsi jotain ajatuksia, joita haluaisit jakaa. Olisi kiva kuulla sinusta! Kommenttipalstojen keskustelut ovat minusta usein parasta antia bloggaamisessa.

PS. Kirjoitin tätä postausta ainakin kaksi kuukautta. ´:D Viilasin, nysväsin ja muokkasin. Aloin jo vihaamaan koko tekstiä, kun olin niin kyllästynyt lukemaan sitä läpi uudelleen ja uudelleen. Nyt on todellakin aika päästää irti. Jos jatkossa ottaisin vähän kevyemmin... tämänkin kanssa.