Uupunut terveydenhoitaja siivoaa taas työkseen

Olen vuori, olen vakaa.
Olen peloton ja huolista vapaa.

Tämän meditaatiohokeman psykoterapeuttini opetti minulle. 

Miesterapeuttini muistutti hieman buddhalaista munkkia. Hänen olemuksensa oli aina viisas ja suorastaan korostetun rauhallinen, ei kuitenkaan ilmeetön. Hän hymyili paljon. Välillä hän myös nauroi jutuilleni, mikä tuntui mahtavalta. 

Nauraminen on ihanaa. Lempiääneni maailmassa on lapseni nauru.

Terapian iso hyöty oli siinä, että sain keskustella ihmisen kanssa, joka itse pystyi kannattelemaan omia tunteitaan. Hän mallinsi minulle, miltä näyttää, kun ihminen on sisäisesti tyyni. 

Jokaisen soisi saavan tätä mallioppimista jo lapsuudessa omilta vanhemmiltaan. Oma lapsuuteni ei ollut kuitenkaan aivan sellainen.

Uupunut äiti meni töihin

Olen ollut nyt töissä tammikuusta lähtien. Viikkotunnit ovat vaihdelleet, mutta tällä hetkellä teen 80-prosenttista työaikaa. Ja ihme kyllä, päivätyönä arkisin klo 8 alkaen. 

Siivoustyö on tavallaan todella mukavaa, mutta jatkuva kiire uuvuttaa. Kuva: Unsplash

Isoin miinus on palkka. Työn palkka on yksityisen sosiaalihuoltoalan työehtosopimuksen mukainen siivoojan palkka 2166 euroa kuukaudessa. Ja itse tietysti saan vielä vähemmän, kun en pysty tekemään kokoaikatyötä.

Olen yksityisessä vanhainkodissa siivoojana. Paikka on lähellä kotia ja lapsen päiväkotia, mikä on minulle todella arvokasta, sillä liikun pyörällä. 

Työpaikalla on töissä ihmisiä vähän joka lähtöön. On äärettömän lempeitä ja ihania ihmisiä. On marisijoita ja mutisijoita. On ihmisiä, jotka kiihtyvät ja kimmastuvat herkästi. 

Yritän sietää. Yritän vain olla. Katsoa sitä, mikä on hyvin.

Siivoaminen itsessään on ihanaa. Rakkaus siivoamista kohtaan vain lisääntyy, mitä enemmän sitä teen. Siinä mielessä olen hyvällä tiellä. Terveydenhoitajan töissä en koskaan kokenut tällaista “jes, saan mennä tekemään työtä, josta todella nautin” -tunnetta.

Kiire on ikävää. Miksi jokaikisessä työssä on helvetillinen kiire? Nykyisessäkään työssäni työtehtävät eivät mahdu sille annettuun aikaan. Jotain täytyy joka viikko jättää tekemättä. Se syö minua sisältä. 

Tämä on todellisuutta ilmeisesti lähes jokaisessa siivousalan työpaikassa. Eroa on vain lähinnä siinä, miten paljon tehtäviä joutuu jättää tekemättä.

Olen käynyt erään kolmannen sektorin hankkeen työntekijän juttusilla säännöllisen epäsäännöllisesti vajaan vuoden verran. Hän totesi, että jos töissä saa kaikki ne tehtävät tehtyä, mitä pitikin, alkaa johto seuraavaksi pohtimaan, että resurssia taitaa olla liikaa, kun kaikki tuli tehtyä ja jäi vielä muutama minuutti aikaakin yli.

Niinhän se on. Minun pääni ei vain tahdo hyväksyä tällaista työelämää.

Haluaisin edelleen yrittäjäksi. En voi tietää ratkaisisiko se tätä ongelmaa. Keksin tällä viikolla sloganinkin yritykselleni: Siivousta rakkaudella.

Vaativan vaatimukset vaativat vaativaa vaikenemaan vaatimasta vaatimaansa

Olen jo vuosia ajatellut kärsiväni todennäköisesti vaativasta persoonallisuudesta. Ymmärrän kärsiväni siitä, mutta samalla se tuntuu ainoalta oikealta tavalta elää ja toimia. 

Ehkä olen maininnut tästä sinulle jo aikaisemminkin, mutta kertaus on opintojen äiti.

“Vaativasta persoonallisuudesta kärsivällä on seuraavista piirteistä vähintään neljä: 

• jatkuva huoli ja epäily 
• ajattelua hallitsee asioiden yksityiskohdat, säännöt, listat, järjestys, organisointi tai aikataulut 
• täydellisyyden tavoittelu, joka haittaa tehtävien loppuun viemistä 
• ylenmääräinen tunnontarkkuus 
• panostaminen työhön ja muiden asioiden hoitamiseen siten, että mielihyvää tuottavat asiat jäävät vähäisiksi ja ihmissuhteet kärsivät 
• pikkutarkkuus ja sovinnaisuus   
• joustamattomuus ja itsepäisyys 
• pyrkimys saada muut toimimaan täsmälleen haluamallaan tavalla tai vastenmielisyys sallia muiden toimia omalla tavallaan”
  Lähde: https://www.mielenterveystalo.fi/fi/f605-vaativa-persoonallisuus

Mielenkiintoinen sivuhuomio: kognitiivisesti hyvätasoisista autismikirjon aikuisista noin 50 %:lla täyttyy jonkin persoonallisuushäiriön DSM-luokituksen mukaiset kriteerit. Autismikirjon häiriö voidaan virheellisesti diagnosoida persoonallisuushäiriöksi, koska tiettyihin (muun muassa vaativaan) persoonallisuushäiriöhin liittyy samankaltaisia oireita. Lähde: https://www.kaypahoito.fi/nix03158

Olen välillä pohtinut, voisinko olla autisti. Koen usein maskaavani kodin ulkopuolella ja viihdyn parhaiten kotona. Minulla on ehdottomasti jonkin verran toiminnanohjauksen haasteita, vaikka arki noin suurinpiirtein pysyykin kasassa. Olen kuitenkin jatkuvasti uupunut. 

Multitaskaus on hankalaa ja unohdan helposti asioita. Tunnollisena ihmisenä sitten vain työskentelen paljon sen eteen, että en unohtaisi. 

Olen hyvin herkkä ja kärsin melusta. 

Olen verrattain vähän kiinnostunut sosialisoinnista, vaikkakin ihmiset ja ihmisyys ilmiötasolla kiinnostavat minua. Olen myös todella utelias, joten sillä tavoin tykkään kyllä periaatteessa jutustella ihmisten kanssa. 

En kuitenkaan usein oikein jaksa ihmisiä, heidän vajaavaisuuttaan. Minulla ei oikeastaan ole yhtään ystävää. En jaksa eikä minua kiinnosta riittävästi ylläpitää ihmissuhteita. 

Toisaalta lapsen kanssa oleminen on parasta. Ja kyllähän minä haaveilen vielä joskus kykeneväni ystävyyssuhteisiin. Lapsena ja nuorena minulla kuitenkin oli aina muutamia ystäviä. (En kyllä lapsenakaan ollut superaktiivinen viettämään heidän kanssaan aikaa.)

En kuitenkaan saa itseäni oikein sopimaan riittävästi autismin kriteereihin. Isoin syy on se, että en koe omaavani haasteita tunnistaa toisten tunteita. Osaan mielestäni hyvin sovittaa käytöstäni eri tilanteisiin ja kommunikoida sensitiivisesti. Vaativan persoonallisuushäiriön kriteerilistaus taas sopii minun tapaani ajatella erittäin hyvin.

Haluaisin korostuneen paljon noudattaa lakia, ohjeita ja määräyksiä. Kirjoitetulla tekstillä on usein minuun suurempi voima kuin ihmisten sanomisilla. (Mieheni inhoaa tätä piirrettä, sillä kyseenalaistan ja googletan kaiken.)

Siivoustyössä vaativuuteni tuottaa haasteita

Siivoustyössä kirjalliset työohjeet ovat usein vanhentuneita ja utopistisia. Ohjeiden päivittäminen ei kiinnosta ketään tai ainakaan siihen ei ole aikaa. 

Ja voisiko ohjeita toisaalta edes laatia siten, että ne vastaisivat todellisuutta? Silloinhan pitäisi myöntää todellisuus. 

Kun aikaa yhden asunnon siivoukseen on 20–30 minuuttia, ymmärtää jokainen, että kyse on lähinnä selviytymistaistelusta. Siitä, että saat asunnon sellaiseen kuntoon, että asukkailta tai omaisilta ei tulisi (kovin paljon) valituksia. Ensimmäisenä kannattaa marssia asunnon kylpyhuoneeseen ja vetää työohjeet vessanpöntöstä. 

Downshiftasin "paskaduuniin" saavuttaakseni mielenrauhan, mutta vaativuuteni seurasi kannoillani. Kuva: Unsplash

Mutta pääni ei ole tyytyväinen. En halua, että suihkun seinät ovat täynnä pesuemulsioroiskeita tai pölyt pyyhkimättä kattolampun päältä, vaikka niitä ei kukaan muu huomaisikaan. Ne vaikuttavat omaan sisäiseen rauhaani ja ylpeyteeni. Joudun tekemään paskaa jälkeä.

Toisaalta ei omassa kodissanikaan ole täydellisen siistiä ja pölytöntä. Tarvitseeko siis palvelutalossa asuvienkaan kodissa olla? Ei kai. 

Joku taso kuitenkin pitäisi olla. Jos yläpölyjä otetaan vasta asukkaan vaihtuessa, ei se vastaa enää ainakaan omaa käsitystäni riittävästä.

Ehkä sairaalasiivous sopisi paremmin mentaliteetilleni. Toisaalta siellä eettinen paine on vielä kovempi. Jos en siivoaisi täydellisesti, saattaisin aiheuttaa vaikka mitä. Syöpäsairaan lapsen sairastumisen infektioon kesken hoitojen. Sairaalasiivouksesta minun on joka tapauksessa turha haaveilla, koska se on vuorotyötä.

Koska minulla ei ole tällä hetkellä parempaakaan vaihtoehtoa työksi, yritän ahdistelun sijaan kiinnittää mahdollisimman paljon huomiotani siihen, mikä nykyisessä työssäni on hyvin. 

Esimerkiksi siihen, että 

• saan tässä työssä lisää kokemusta alalta 
• teen työtä, joka on minulle tärkeää 
• saan lisää kontakteja paikkakuntalaisiin 
• saan ison osan päivästä työskennellä omissa ajatuksissani ja itsenäisesti
• kun työt on ohi, ne aika hyvin jäävät myös töihin
• pääsen nopeasti (reilussa viidessä minuutissa) polkaisemaan lapseni luokse.

Pomo on, no – ei täydellinen, mutta kuitenkin monelta osin mukava ja hän on mahdollistanut minulle työpäivän aloituksen toivomaani aikaan. Olen siitä erittäin kiitollinen.

Voin valita sen, mihin aktiivisesti kiinnitän huomiota. Voin olla onnellinen, vaikka asiat eivät olisi täydellisesti. Kuva: Unsplash

Muistuttelen itseäni siitä, että en ole yhtä kuin tunteeni. Vaikka päässäni tuulisi välillä kivuliaita tunteita, voin silti säilyttää sisälläni vakaan vuoren. Ottaa askeleen taaksepäin ja vain havainnoida. Ahaa, nyt tuntuu tältä. Olipa tiukka päivä taas. Nyt se on ohi, tein parhaani. 

En voi resursseille mitään, ne eivät ole asia, johon pystyn juurikaan vaikuttamaan. En voi sillekään mitään, että työpaikalla on joitain ihmisiä, joilla aikuiseksi kasvaminen (omista tunteista vastuun ottaminen) on mielestäni vielä kesken. Tiedät varmaan sen työkaverin, jolle tekisi mieli sanoa: Oletko koskaan miettinyt, mitä tulee paikalle, kun tulet paikalle?

Vain suhtautumiseeni pystyn vaikuttamaan. Yritän hyväksyä ja antaa olla. Ja muistaa sen, että kehitettävää on itsessänikin. Puolet on siitä, mitä keksenkasvuinen ihminen sanoo. (Ei useinkaan itselleni, vaan järkytyn vain sivusta seuraajana.) Puolet on omaa tulkintaani, koska olen niin herkkä, pelokas ja häpeän kyllästämä. Aika paljon painia on vielä tehtävä pääni sisäisten demonien kanssa.

Viisaat sanovat: mene sinne, missä olet rakastettu. Etsi paikkoja ja ihmisiä, jotka ravitsevat sieluasi. Esimerkiksi tässä Youtube-videossa.  Työelämänäkökulmasta en koe olevani ihan siellä. En kyllä parisuhdenäkökulmastakaan, mutta se on toinen tarina.