Kun Uupunut Äiti etsii työpaikkaa hoitovapaan jälkeen

Päädyin irtisanomaan itseni hoitovapaan aikana. En halua kertoa tarkemmin, mitä työtä tein, mutta kyseessä oli toimistotyö, jossa terveydenhoitajan tutkinnosta oli hyötyä. 

Päätös oli vaikea, sillä entisessä työssäni oli paljon hyvää. Työssä oli kuitenkin niin paljon kuormittavia tekijöitä, että työhön paluu ei vain tuntunut hyvältä. 

Niinpä olen nyt työnhakijana ja yritän tällä hetkellä löytää itselleni jotain samankaltaista työtä, mutta mielellään tietysti henkisesti vähän vähemmän kuormittavaa.

Hoitoalalle en aio palata

Hoitoalan töistä yritän myös pysyä poissa. Viimeisen työvuoroni hoitotyössä olen tehnyt kesällä 2016, joten kovin tuoreessa muistissa ei sen alan hommat enää olisikaan. 

Valmistumisen jälkeen tein terveydenhoitajan töitä vain parin vuoden ajan. Siinä ajassa ehdin kyllä jo hyvin ymmärtää, miten kuormittavan alavalinnan olin tehnyt.

Olen opiskellut ennen lapsen saamista itseni myös kodinhuoltajaksi, mutta sillä alalla en ole työskennellyt lainkaan. 

Haen jonkinlaista toimistotyötä tällä hetkellä, mutta näyttää siltä, että työllistyminen sihteerin hommiin on hyvin hyvin haastavaa. Mikä nyt ei ole tietysti suuri yllätys, kun katsoo ammattibarometria... Työkkärin tätini on varmaan tosi innoissaan siitä, että haluan nimenomaan pysytellä poissa koulutukseni mukaisista tehtävistä, joissa on huutava pula tekijöistä ja toisaalta samalla havitella sihteerihommia, joihin työllistyminen on melkein mahdotonta. Varsinkin, kun en ole merkonomi tai tradenomi. Realistisesti arvioiden ainoita potentiaalisia sihteerin töitä minulle ovat ne, joissa hoitoalan tutkinnosta tai aikaisemmasta työkokemuksestani on erityistä hyötyä.

Työnhaku on ollut stressaavaa, kuinkas muutenkaan. Kuva: Pexels.

Olen ollut työnhakijana vasta pari kuukautta, mutta kyllähän tämä tilanne aina välillä stressaa. Ei siksi, että haluaisin erityisemmin olla nyt töissä, vaan siksi että pelkään velvoittavia työtarjoksia. 

TE-palvelujen 5/2022 voimaan tulleen palvelumallin mukaisesti he voivat lähettää velvoittavia työtarjouksia 6 kuukauden työttömyyden jälkeen. Siinä kohtaa vapauteni etsiä itselle sopivaa työtä siis jossain määrin katkeaa. 

Tätä tosin voi tavallaan kiertää siten, että hankkiutuu osa-aikatyöhön (työtarjousten velvoittavuus ei koske osa-aikatyössä olevia) tai vaihtoehtoisesti sillä, että on ehtinyt jo raportoida täyttäneensä työnhakuvelvoitteensa kyseiseltä tarkastelujaksolta, jolloin työtarjoukset eivät ole velvoittavia.

Herkän lapseni vuoksi minulle on ehdottoman tärkeää, että hän saa olla nykyisessä päiväkodissaan eikä joudu vaihtamaan sitä esimerkiksi vuoropäiväkotiin. Niinpä esimerkiksi klo 6 alkavat työt eivät tule kyseeseen.

Miksi työllistyminen tuntuu myös pelottavalta?

Työllistymiseen liittyen minulla on myös erilaisia pelkoja pärjäämiseni suhteen. Kokemukseni työelämästä eivät ole olleet erityisen ruusuisia, vaikka paljon hyvääkin on mahtunut mukaan. 

Uuvun helposti ja koen syyllisyyttä milloin mistäkin. Osatekijänä on ollut huonot työolosuhteet (erityisesti hoitoalalla), mutta toisaalta myös oma mielenterveyteni ja perfektionistin mielenlaatu. Tällä saralla on paljon työstettävää vielä!

Pelkään toisaalta myös sitä, että en työllisty. Että en löydä paikkaani. Että jään työelämän ulkopuolelle tai jollain lailla alisuoriutujaksi. Pelkään taloudellisen turvallisuuteni puolesta. 

Kaipaan hyväksyntää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hyvinvointia ja turvallista arkea. Pysyvyyttä, joka tulee sosiaalisista suhteista sekä siitä, että itse olen sitoutunut sydämellä. Turvallisuuden rinnalla kaipaan myös seikkailua, itsensä haastamista ja uudelleen löytämistä. 

Turvallisuuden tunne tulee minulla jossain määrin siitä, että saan osakseni ihailua. Ihailu synnyttää tunteen että olen arvokas. Haluaisin kuitenkin päästää ihailun tavoittelusta irti. Uskoa että olen arvokas kaikissa tilanteissa – myös silloin, kun muut halveksisivat minua. Uskon, että tällä tavalla voisin vapautua suoriutumisen pakosta.

Pidä itsestäsi yhtä hyvää huolta kuin lapsestasi

Pysähtyneisyys ja laiskuus tuntuvat hyvin uhkaavilta. Jatkuvalla tekemisellä yritän suorittaa itseni hyväksytyksi. Kuitenkin pysähtyminen ja laiskuus ovat usein todella arvokkaita asioita. Niiden kautta voi löytää uuden suunnan tai tavan tehdä asioita. Vain pysähtyneenä pystyy ottamaan etäisyyttä ja priorisoimaan. Vaikka suorittaisin kuinka, jos etenen väärään suuntaan tai teen asiat väärässä järjestyksessä, vien itseäni vain huonompaan.

Lepääminen on suorittajaluonteelle vaikeaa. Kuva: Pixabay.

Lepääminen ja itsestä huolehtiminen ovat aina niitä, jotka tippuvat kyydistä, kun elämä kiristää kierroksiaan. Kuitenkin ne ovat yhtä välttämättömiä kuin syöminen ja juominen. "Pidä itsestäsi yhtä hyvää huolta kuin koiranpennustasi tai lapsestasi."

Omista tarpeista irtaantuminen oli minulle selviytymiskeino

Lapsuudessani pidin itseäni tietyllä tavalla etäällä vanhemmistani. Olin pärjäävä ja halusin tarvita heitä mahdollisimman vähän. Halusin kuormittaa ketään mahdollisimman vähän. Ajattelin, että mitä vähemmän minulla on tarpeita, sitä parempi. Tarpeistani tuli vihollisia. Samalla aloin muuttua näkymättömäksi, myös itselleni.

Irrotin itseni tarpeistani, irrotin itseni perheestäni. Jäljelle jäi aika vähän. Tulin nälkäiseksi ihailulle. Yritin sitä kautta saavuttaa yhteyttä. Yhteyttä, joka kuitenkin löytyy aivan muualta. 

Kun olen yhteydessä itseeni, kehooni ja mieleeni, tunteisiini ja haluihini. Kun olen yhteydessä muihin ihmisiin aidosti, tarvitsevana ja autenttisena, en enää tarvitse niin paljon ihailua. Saan hyväksyvää ihailua itse itseltäni. Olen elossa ennen kaikkea sisältä, en vain suorittavana kuorena.

Ihailun ja suoriutumisen vyyhtiin liittyy myös taloudellinen vauraus. Minulla on uskomus, että tulemalla rikkaaksi saavutan ihailua, hyväksyntää, turvallisuutta, vapautta ja mielenrauhaa. Kuitenkin ymmärrän, että tosiasiassa mikään määrä rahaa ei voi tuoda näitä asioita luokseni, jos olen sisäisesti vailla yhteyttä itseeni ja ihmisiin ympärilläni. 

Maali siirtyy aina vain kauemmas. Aina voisin olla vielä hiukan varakkaampi. Olen jo nyt maailman mittakaavassa todella varakas. Silti koen turvattomuutta. Se asuu sisälläni eikä se liity tosiasiassa rahaan.

Sitä paitsi, minulla on erityinen vahvuus. Olen todella tarkka rahan käyttäjä ja osaan kyseenalaistaa tarpeitani. En osta yleensä juurikaan turhaa ja osaan kilpailuttaa hankintani. Osaan tehdä edullista ruokaa ja tiedän aika paljon sijoittamisesta, ainakin enemmän kuin moni lähipiiristäni. Minulla on paljon taitoja tulla toimeen pienilläkin tuloilla. Nämä taidot ovat pysyviä taloudellisia vahvuuksiani.

Koin lapsuudessani lukuisia kertoja turvattomuutta. Ennen kaikkea se oli emotionaalista ja henkistä vaillejäämistä ja yksinäisyyttä. Tunteitani ja minua ei katsottu sillä läsnäolon hellyydellä, mitä olisin tarvinnut. 

Otin syyllisyyden seuralaisekseni jo lapsena. En tietenkään ymmärtänyt, että minä jäin vaille. Yritin vain selviytyä parhain päin. Itseni syyttelyn kautta kanavoin kipuani. Se oli ainoa reitti, joka minulla oli.

Suhde itseen ei kehity tyhjiössä. Kyky kohdella itseään myötätuntoisesti vaatii sen, että toinen ihminen on ensin suhtautunut sinuun myötätuntoisesti. Eikä vain sinuun vaan myös muihin ihmisiin ympärilläsi. Sillä myös se, miten esimerkiksi vanhemmat suhtautuvat muihin ihmisiin, rakentaa käsitystä siitä, minkälainen sinun tulisi olla. Minä opin, että maailma on välillä tosi kova, ymmärtämätön ja tuomitseva. Että aina voisi olla vähän parempi. 

Kipeä muisto kadun varressa itkeskelystä

Kun äitini tuli hakemaan pientä minua sellotunnilta, hän ei kyennyt vastaanottamaan hätääni ja olemaan sille läsnä. Olin seissyt talvipakkasessa tien varressa odottamassa äitiäni hakemaan minut.

Illan pimeydessä olin päässyt 15 minuutissa epätoivoiseen tilaan, jossa tuhersin itkua ja pelkäsin, että äitini on todella ehkä sittenkin unohtanut minut. 

Tuohon aikaan ei ollut vielä matkapuhelimia. Opettajakin oli tainnut jo lähteä kotiinsa. Olin pulassa. Miten ihmeessä jaksaisin kävellä kotiin pakkasessa sellon kanssa? En jaksaisi. Aloin olla todella peloissani tilanteesta.

Lopulta äiti tietenkin tuli. Äitini vastaanotto oli kivahtaa: "Mitä sinä nyt sellaista!? Milloin minä olen sinut muka unohtanut?" Sain äitini kierroksille. 

Luulen, että hän koki voimakasta syyllisyyttä tilanteesta, mutta ei osannut ilmaista sitä, vaan se muuntui ärtymykseksi itkuani kohtaan. Varmaankin hän oli myös vaan väsynyt. (Ja totta tosiaan olin varmasti itsekin.) 

Varmaan hän yritti lohduttaakin, mutta päällimäiseksi mieleeni jäi syyllisyys omasta typeryydestäni. Tosiasiassa se ei ollut typeryyttä. Siinä hetkessä turvattomuuden tunteeni otti vallan ja tuli näkyväksi. Minä tarvitsin turvaa. Läsnäolevaa ja hyväksyvää vanhempaa, joka auttaisi minut takaisin tasapainoon ja luottamukseen.

Vaikka minulla ei monestikaan saanut olla tiettyjä tarpeita lapsena, ne ovat totta nyt. Ja ne saavat olla läsnä ja tulla nähdyiksi. Saan olla ihminen. En ole taakka, vaikka lapsena opin ajattelemaan niin. Se johtui siitä, että en osannut millään muulla tavalla jäsentää elämääni. 

Käänsin itseeni ja omaksi viakseni kipuni sekä läheisteni kivut ja ajattelin, että kaikki olisi toisin, jos vain kykenisin olemaan toisenlainen. Se oli lapsen luoma ajatus, josta saan nyt aikuisena jo päästää irti.

Miten olla tarvitseva työelämässä?

Siinäpä kysymys. Olen tottunut suorittamaan suoritumista. Olemaan mahdottoman avulias, kiltti ja joustava. Laittamaan työn ykkössijalle elämässäni.

Nyt asiat ovat toisin. Olen äiti. Lapseni on minulle kaikkeni. En ole valmis uhraamaan häntä työelämäni jalkoihin. 

Haluan tehdä 6 tuntista työpäivää. Osittainen hoitovaapaahan ei ole mikään itsestäänselvyys uudessa työsuhteessa. (Ja Suomessa valtaosa työpaikoista on kokoaikatyötä.) Laki ei työnantajaa velvoita antamaan osittaista hoitovapaata ennen kuin työsuhde on kestänyt vähintään 6 kuukautta. Keinolla millä hyvänsä sen on kuitenkin onnistuttava. 

Lapsen kannalta nykyinen systeemi on järjetön. En ole valmis pitämään häntä yhtäkkiä 9 tuntia hoidossa puolen vuoden ajan, varsinkin kun hän on vasta totuttelemassa päiväkotiarkeen. 

Yhdessä työhaastattelussa olen nyt käynyt. En kirjoittanut toivettani osittaisesta hoitovapaasta hakemukseen, mutta haastattelussa kerroin sen avoimesti. En tullut valituksi. Tuskin hoitovapaatoiveeni oli kuitenkaan ainoa syy.

Superherkkä lapseni ansaitsee lyhyen päivän. Ja minä ansaitsen sen. Anteeksi, mutta en vain ole valmis joustamaan tästä, vaikka se olisikin jonkun mielestä itsekästä kermaperseilyä.

Koska hoidan lastani lähes yksinhuoltajana ja vastaan kaikista lapsen kuljetuksista, ainoa keino lyhentää hänen hoitopäiväänsä on se, että itse teen lyhyempää päivää.

Entä miten kykenen olemaan osaamaton ja hidas? Vaatimaan perehdytystä, jos en sitä saa riittävästi? Kysymään aina jos on tarve, vaikka se viekin muilta aikaa? Huomaan ajattelevani joidenkin työpaikkojen kohdalla, että minua pelottaa hakea työtä, koska en tiedä olenko riittävän tehokas siihen. En kuitenkaan ikinä tule tietämäänkään, jos en uskalla kokeilla. 

On normaalia olla osaamaton ja hidas alkuun. Minun on vain ollut hyvin vaikeaa hyväksyä tätä itsessäni. Mutta ehkä alan päästä tästäkin eroon vähitellen. Ajattelemaan, että paskat. Jos en ole riittävä teidän mielestänne, niin pitäkää tunkkinne. Ottamaan elämän vähän rennommin. Uskomaan, että ansaitsen tarvita asioita. Ansaitsen olla vain minä.

Minä riitän. Minä olen arvokas. Minä olen rakastettu.

Sinä riität. Sinä olet arvokas. Sinä olet rakastettu.