Traumatisoituneet päätyvät hoitoalalle, eikä mikään voi heitä tältä virheeltä pelastaa?

Jos olet herkkä nuori ja haaveilet opiskelevasi hoitoalalle, mieti vielä. Vaikka en minä varmaan sinua pysty pelastamaan.

Traumaattisen lapsuuden eläneenä erityisherkkänä hoitoala on ollut minulle yhtä oikea valinta kuin optikon ammatti päästäiselle. Kuva: Unsplash.

Kun olin lapsi, rakastin tutkia lääkärikirjoja. Niissä oli pelottavia, mutta kiehtovia kuvia ihmisen elimistöstä. Tutkimalla sairauksia A:sta Ö:hön yritin saada kuolemanpelon hallintaani. Jos jollekin perheenjäsenelleni tapahtuisi jotain, olisin valmis. 

Ja kun jonkun vatsaa väänsi tai silmää kutitti, minä kirmasin lääkärikirjojen syliin etsimään vastauksia. Usein niitä löytyikin. Koin olevani hyvä ja tarpeellinen.

Ala-asteikäisenä nautin vuosittaisista astmakontrolleista lastentautien poliklinikalla. Ihailin lempeää lastenlääkäriä. Hän jutteli minulle kunnioittavasti. Suoraan lapselle, ei lapsen ohi. Käynneillä oli rauhallinen tunnelma.

Noilla reissuilla sain olla keskiössä. Kävimme sairaalan kahviossa syömässä munkkeja. Tilpehöörikaupassa katselimme kukkia, nalleja ja kortteja. Sairaalan käytävät tuoksuivat ihanasti desinfiointiaineille. Oli puhdasta ja hallittua.

Kaverikirjoihin kirjoitin toiveammatiksi: lastenlääkäri. Äiti oli ylpeä. Ja mikäs sen tärkeämpää kuin pitää äiti tyytyväisenä?

Matikkaa, fysiikkaa, kemiaa

Yläasteen loppupuolella tuli aika valita lukion kursseja opon johdolla. Olin tyrmistynyt! 

Noinko monta kurssia minun pitäisi opiskella kemiaa, fysiikka ja matematiikkaa? 

Totuus lävähti kasvoilleni vasta siinä kohtaa. 

Ja miten vähän jäisi tilaa kiinnostaville aineille: psykologialle, musiikille ja kielille?! Oikeastaan minua kiinnosti opiskella kaikkea muuta kuin kemiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa. Mutta kun... eihän minusta tule lääkäriä ilman niitä! 

Niinpä rastin vastenmielisesti inhokkikursseja valintapaperiin.

Tosin rastin minä silti aika paljon kaikkea muutakin.

Lukiossa päivät olivat pitkiä. Yritin lukion ohella jatkaa harrastuksiani musiikkiopistossa sekä tanssikoulussa. Olin hurahtanut tanssimiseen voimalla. Siitä oli tullut nopeasti uusi rakkauteni. Vapaailtoja harrastuksista ei juuri ollut. Läksyt tein liian usein yöllä.

Matikantunneilla tunsin itseni todella typeräksi. Vielä enemmän fysiikan tunneilla. Asiaa ei varmaan auttanut se, että läksyihin ei ollut riittävästi aikaa saati mielenkiintoa. Kemiasta sentään ymmärsin jotain.

Entinen kympinoppilas sai maistaa elämänsä ensimmäistä kertaa sitä, kun oppitunneilla ei ymmärrä mitään. Minun olisi todella pitänyt nähdä vaivaa oppiakseni. En voinut ymmärtää sellaista. Olin tottunut peruskoulussa siihen, että opetettavat asiat vain soljuivat päähäni vaivatta, lähes mitään tekemättä.

Ensin sain matikasta kasin, sitten seiskan, sitten kutosen. Hermostuin ja luovutin. Vaihdoin lyhyeen.

Numerot palasivat jälleen hyviksi. Kirjoitin lopulta lyhyestä matikasta laudaturin.

Fysiikan ja kemian lopetin myös nopeasti. Jouduin toteamaan, ei minusta tule lääkäriä. En vain jaksanut kiinnostua aineista, joita en ymmärtänyt juurikaan, ja joihin minulla ei ollut luonnostaan vetoa.

Tanssi oli suuri intohimoni – jossittelen sen hylkäämistä edelleen

Mitäs sitten? En tiennyt enää, mitä haluan. Tanssiminen oli noihin aikoihin isoin asia elämässäni. Joskus pelkäsin, mitä tapahtuisi, jos halvaantuisin syystä tai toisesta. Minusta tuntui, etten voisi elää ilman tanssia. Tanssiessa olin elossa.

Tanssiessa sain purkaa tunteita ja nauttia musiikin ja liikkeen hoitavasta voimasta. Kuva: Unsplash.

Aloin haaveilla tanssinopettajan työstä. Kun korkeakouluhaun aika tuli, aloin kuitenkin epäröidä. 

Murehdin, olenko riittävän hyvä. Minulla ei ollut intohimoista dance momia taustallani, joka olisi tsempannut ja puskenut minua eteenpäin. 

Näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että olisin hyvinkin todennäköisesti voinut päästä tanssinopettajakoulutukseen. En vain itse uskonut itseeni.

Ja lisäksi keksin hyvän järkisyyn: haluaisin olla iltaisin kotona tulevien lapsieni kanssa. Tanssinopettajan työhän on pääsääntöisesti ilta- ja viikonlopputyötä. Lisäksi tanssin parissa toimeentulon riittävyys ei ole mitenkään taattua. Tanssinopettajuus ei tuntunut sopivan haaveisiini keskiluokkaisesta ja tasaisesta perhe-elämästä.

Hylkäsin siis intohimoni. Lopetin lukion jälkeen tanssimisen lähes seinään. Siitä on nyt 16 vuotta. Edelleen mietin, miten asiat olisivat, jos olisin seurannut sydämen paloa.

Terveydenhoitajaksi opiskelu tuntui hakuvaiheessa kaikin puolin hyvältä idealta

Hakeuduin opiskelemaan terveydenhoitajaksi. Se oli lääkärin työn helpotettu versio. Ei matikkaa, kemiaa ja fysiikkaa. Itsenäinen päivätyö, tasainen palkkatulo. Ja olinhan minä kiinnostunut terveistä elämäntavoista ja sairauksien ennaltaehkäisystä.

En viihtynyt ensimmäisessä koulussa. Opetustavat olivat hyvin erilaisia lukioon verrattuna: valtavasti ryhmätöitä ja vähän luentoja.

Epäröin myös valintaani. Minua alkoi sapettaa, että olin päästänyt irti lääkärihaaveistani niin helpolla. Asia todella vaivasi minua. Ja olisihan äiti tyytyväinen, jos minusta tulisi lääkäri.

Jätin terkkariopinnot kesken jo jouluna. Olin alkanut opiskelemaan pikakelauksella iltalukiossa matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Äiti maksoi keväälle valmennuskurssin. Jälkikäteen ajateltuna en ollut valmennuskurssille vielä ollenkaan valmis. Mutta noh, realistisuus ei ole useinkaan minun eikä äitini hyveitä. 

Kävin vielä samana keväänä velvollisuudesta lääkiksen pääsykokeissakin, vaikka olin varma, ettei minulla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä sisään. Jäin jonkin verran alle vaaditun pisterajan. Olin lopulta iloisesti yllättynyt tuloksesta, mutta noin kokonaisuutena se kevät oli silti aikamoinen floppi.

Olin edelleen hukassa. Tuhlasin yhden vuoden biotieteiden opinnoissa (kuluttaen opintotukikuukausia jälleen hukkaan). Myöhemmin hain ja pääsin opiskelemaan uudestaan terveydenhoitajaksi.

Valmistuinkin, vaikka koko opintojen ajan oli sisälläni tunne, että olen aivan väärän junan kyydissä. Olin jo monesti lähellä hypätä kyydistä, mutta silloinen kumppanini ei antanut minun tehdä sitä.

Valmistuttuani työskentelin terveydenhoitajana pienessä kunnassa saaden kokeilla monenlaista työnkuvaa. Ja edelleen vain koin, että tämä ei ole minun juttuni.

Minkälaista hoitoalan työ on?

Työtä on paljon. Niin paljon, että työ tuntuu jatkuvalta kaaokselta. Koet rämpiväsi koko päivän. Päivän jälkeen olet aivan poikki ja tyytymätön. Koulussa opetettiin hoitotyön etiikasta ja ihanteista: käytännön työssä niistä ei ole kuin haittaa, sillä ne vain varmistavat uupumisesi.

Perfektionistisuuteni pahensi paljon asiaa. Kun aikaa on vähän ja tehtävää paljon, asiat täytyy laittaa tärkeysjärjestykseen. Täytyy osata luovia ja soveltaa, löytää omia ratkaisuja. Unohtaa sääntökirjan mukaan suorittaminen.

En osannut päästää itseäni yhtään helpommalla, vaan tahkosin työtä hampaat irvessä. Halusin tehdä kaiken oikein ja tarkasti. Ettei vain kukaan pääsisi moittimaan. 

Kerran eräs neurologi kiitteli perusteellisia käyntitekstejäni.

Toisella kertaa taas asiakkaani kysyi kesken tarkastuksen, kauanko tämä vielä kestää? Joskus tarkastukseni kestivät aika paljon kauemmin kuin olisi ollut tarkoitus... 

En osannut rajata tekemistäni enkä nähdä metsää puilta. Eikä kukaan työkavereista tai esimiehistä varmaan uskaltanut sanoa riittävän suoraan ja napakasti: "Nyt hei lopeta toi, tee vähemmän, oio mutkia!"

Liian usein jäin ylitöihin kirjaamaan päivän puheluita ja terveystarkastuksia.

Kotihoidossa vasta olikin hilpeää. 10 minuutin pikakäyntejä tuli hännän alla, vailla asiakkaiden todellista kohtaamista. Pahimmissa vuoroissa käyntejä oli muistaakseni noin 15. 

Toisinaan tulin kierrokselta juuri ennen työvuoroni loppumista. Kirjaa siinä sitten päivän tekemiset (jos enää muistat niistä mitään) ja pura avaimet avainkaappiin. Ylitöiksihän se meni.

Kiirettäkin pahempi asia on kuitenkin emotionaalinen kuormittuminen. Kun otat koko työpäivän vastaan asiakkaiden ja omaisten kipuja, huolia, väsymystä, tyytymättömyyttä ja alakuloa. Työkavereiden turhautuneisuutta ja uupumusta. Epätoivon älähdyksiä, kun joku on taas vuorosta pois eikä sijaista ole yrityksistä huolimatta saatu.

Lisäksi painit epävarmuuden kanssa. Se on jatkuvasti kaverina tuoreella tekijällä. Hoitotyö kun on hyvin vahvasti työtä, jonka oppii kunnolla vasta tekemällä. Vaikka opinnoista todella iso osa, kolmannes, onkin työharjoittelua, ei opintojen aikana mitenkään ehditä käsitellä niitä miljoonaa ja yhtä asiaa, jotka käytännön työssä tulee eteen. 

Valitettavasti perehdyttämiseen harvoin on hoitoalalla riittävästi aikaa. Jouduin lähes aina tekemään työtä hyvin kevyellä perehdytyksellä. Toivomaan, että en mokaa mitään pahasti. Parhaina kavereina google ja lääkärin tietokanta: kyllähän sieltä vastauksia löytyikin. Mutta se jatkuva puntarointi, että uskallanko nyt tukeutua tähän tietoon vai pitäisikö kuitenkin kysyä lääkäriltä tai kollegalta! Ja missä välissä kysyä, kun he ovat varattuja lähes koko ajan?!

Hoitovirhe ei ole pikku juttu 

Mieleeni on jäänyt joitakin asiakkaita. Esimerkiksi nuorukainen, jonka naamaan oli osunut jalkapallo. Hän tuli näyttämään silmäänsä koulun terveydenhoitajalle, siis minulle. Silmässä ei ollut kipua, näköoireita tai muuta. Silmässä oli kuitenkin nähtävissä pieni sidekalvon alainen verenvuoto, jonka vuoksi poika tuli vastaanotolle.

En ollut koskaan kohdannut vastaavaa asiakastilannetta. Tankkasin jälleen googlea ja lääkärin tietokantaa ja jostain syystä päädyin siihen, että kyseessä tuskin on muuta kuin tuo vaaraton sugilaatio ja lähetin hänet kotiinsa. 

Jälkikäteen jatkoin tiedon tankkaamista ja kaduin. Soitin hänelle seuraavana päivänä varmistaakseni hänen vointiaan. Poika oli vähän ihmeissään puhelusta ja totesi naurahtaen, että kaikki hyvin.

Minun olisi pitänyt lähettää hänet lääkäriin, vaikka se olisikin tietänyt pojalle pitkää reissua päivystykseen. Enhän minä terveydenhoitajana pystynyt katsomaan silmän sisäisten rakenteiden olevan kunnossa, joten hankala minun oli olla varma, että silmä oli kunnossa. 

Toivottavasti hänen silmänsä toipui hyvin. Ainakaan en ole kuullut tapauksesta sen koomin.

Tällaiset keissit jäävät todella vaivaamaan mieltä. Syystäkin. 

Hoitotyössä on inhottavassa puristuksessa, kun tietää että kaikilla muillakin on liikaa töitä. Sitä yrittää helposti liikaa pärjätä yksin. Välillä väistämättä tekee kokemattomana ja nuorena aloittelijana virheitä. Ne jäävät kummittelemaan mieleen ja saavat olon tuntumaan tosi epäonnistuneelta. 

Niin pahasti tuokin tapaus on jäänyt vaivaamaan, etten vieläkään ole pystynyt antamaan asiaa itselleni anteeksi. Tapahtuneesta on kohta jo 10 vuotta. 

Todennäköisesti silmälle ei käynyt kuinkaan. Mutta mitä sitten, jos olisi käynyt? Jos luet tätä, pyydän anteeksi sydämeni pohjasta. Vaikka sitten silmällesi ei olisikaan käynyt mitään. Ja jos kävikin, tiedän ettei anteeksipyyntöni voi korjata tapahtunutta.

Hoitovirheiden riski tuo hoitotyöhön valtavan paineen: kyseessä on ihmisten terveys ja henki. Samalla hoitotyöstä maksetaan palkkaa kuin mistä tahansa toimistotyöstä.

Jossain määrin toimintaani tuon jalkapallopojankin kohdalla selittää valitettavasti sosiaalinen pelko. Traumataustani vuoksi olen oppinut siihen, että minun tulisi pärjätä mahdollisimman paljon omillani ja häiritä mahdollisimman vähän ketään. Pelkäsin halveksuntaa, sitä että paljastuisin typeräksi. Minulla oli siis normaalia korkeampi kynnys ottaa yhteyttä kollegoihin tai lääkäreihin. Noiden pelkojen kanssa jouduin painimaan työssä lähes päivittäin.

Mikä kaikki sai minut haluamaan hoitoalalle lääkärihaaveiden kariuduttua?

Ehkä ajattelin, että herkkänä ja hyvänä kuuntelijana minusta olisi työhön. Ja onhan herkkyydestä hyötyä! 

Muistelen lämmöllä erästä kohtaamista pitkäaikaistyöttömän naisen kanssa. Hän kertoi minulle monipolvisen tarinan kokemastaan vakavasta parisuhdeväkivallasta. Kertomuksensa päätteeksi hän ihmetteli, kuinka hän nyt sillä tavalla. "En minä ole näistä puhunut oikein kenellekään."

Monella tapaa herkät ovat aivan parhaita hoitajia. Herkät kykenevät hyvin luonnostaan ja intuitiivisesti huomioimaan muiden tunteita ja tarpeita ja sovittamaan toimintansa sen mukaan. Ainoa vain, että herkkyys voi myös altistaa uupumiselle. 

Herkkänä kun aistii esimerkiksi työpaikan ilmapiirin voimakkaasti. Hoitoalalla ilmapiiri harvoin on kovin hyvä. On toki ollut ihan kelpojakin työyhteisöjä, mutta valitettavan usein työyhteisö ja esimiehet ovat tukemisen sijaan lisänneet oman painolastinsa soppaan.

Luonteeltani olen hoivaava ja huolehtiva. Ihmiset kiinnostavat minua. Näitäkin asioita varmaan punnitsin ammatinvalinnassa. En vielä ymmärtänyt, että hoitotyö on paljon muutakin. 

Hoitotyö vaatii vahvaa kykyä

• organisoida ja priorisoida työtään 
• reagoida joustavasti muutoksiin (voit olla varma, että niitä tulee) niistä stressaantumatta 
• pitää pää kylmänä 
• pitää puoliaan ja pyytää apua kiireiseltä työkaverilta tuntematta syyllisyyttä
• suodattaa ja olla loukkaantumatta 
• – siis raudan lujia hermoja.

Näin kun itseäni rehellisesti ajattelen: hermoni ovat silkkipaperia. Traumataustani tekee sen, että stressaannun valtavasti aggressiivisista tai tyytymättömistä ihmisistä ja äkillisesti muuttuvista tilanteista. Herkkänä luen sanomattomia viestejä työkavereiden ja asiakkaiden äänensävyistä. 

Näyttelen kyllä työssä kohtuullisen taitavasti positiivista viilipyttyä, mutta kotona olen aivan loppu.

En todellakaan osaa suodattaa vaan jään märehtimään aivan kaikkea. Perfektionismini ulisee ja uhittelee työpäivän läpeensä eikä se jätä minua rauhaan vapaa-ajallakaan. Illat ovat märehtimisen kulta-aikaa: päivän aikana tehdyt ja tekemättömät asiat laukkavat tornadona mielessäni pilaten mahdollisuuden palautua työn kuormituksesta.

Täydellisyys hoitoalan työssä ei vain onnistu, ei mitenkään. Mutta perfektionismini ei taivu. Se taittaa minut mieluummin. Piiskaa kunnes jäljellä on vain värisevä, verinen mytty.

Miksi ammatinvalinta menee metsään?

Työkokemukseni kautta olen huomannut, että hoitoalalle hakeutuu paljon ihmisiä, joilla on itsellään trauma- ja mielenterveystaustaa. En ole siis yksin. 

Muita hoivaamalla yritämme tulla itse hoivatuksi? 

Ratkaista omia sisäisiä haasteitamme? 

Lunastaa sen arvostuksen, jota emme saaneet lapsena?

Syitä on monia. Varmasti osalle mielenterveyshaasteisista hoitoala onnistuukin.

Miten nuori voisi osata valita ammattiaan, jos hän on vasta aloittamassa itsenäistymistä? Miten kuunnella omaa sydäntään ja todellisia vahvuuksiaan, jos kukaan ei osaa kannustaa siinä? Kuva: Unsplash.

Valitettavasti (ensimmäinen) ammatti täytyy valita iässä, jossa monikaan ei vielä ymmärrä itseään ja omia tarpeitaan. Ei minulla ollut lukioiässä vielä edes kunnollista käsitystä siitä, että olen käynyt läpi traumaattisen lapsuuden. Ei minulla ollut vielä mielenterveysdiagnooseja. En voinut tietää, että hoitotyö ei minulle sovi.

Luin jopa lukiossa Kaarina Davisin kirjan "Rankka kutsumus" enkä silti osannut pysyä poissa. Siis mikään muu kuin omakohtaiset kokemukset eivät olisi luultavasti pystyneet tuottamaan tätä ymmärrystä, mikä minulla on nykypäivänä.

Joten sinä herkkä nuori, joka nyt haluat hoitoalalle, koska se takaa varman työllistymisen: en voi muuta kuin toivottaa onnea ja itsemyötätuntoa tiellesi. En voi sinua pelastaa. Sillä mikään kirjoitettu sana ei sitä luultavasti pysty tekemään. Tuskin hätkähdät siitäkään tiedosta, että Facebookin Bye Bye HOITOALA -ryhmässä on tätä kirjoittaessani 13,8 tuhatta jäsentä.

Voin vain todeta: uskalla keskeyttää, jos ala tuntuu väärältä. Hoitoalan tutkinto kun on melkoinen riippakivi. 

Hoitotyötä on työvoimapulan vuoksi aina tarjolla ja siihen tietenkin työttömiä TE-toimistossa ohjataan. Alan vaihtaminen hoitoalan tutkintoon valmistumisen jälkeen ei ole välttämättä ihan yksinkertaista, vaan voi vaatia sen, että lääkärisi toteaa hoitoalan terveyssyistä mahdottomaksi. 

Äläkä unohda, että korkeakouluopintoihin on opintotukikuukausia hyvin rajattu määrä. Jokainen kuukausi, jonka opiskelet itsellesi väärää alaa on yksi kuukausi vähemmän opintotuella tuettuja opintoja itsellesi oikealla alalla.

Jos sinulla on jokin palava intohimo, joka ei kuitenkaan ole järjellä ajateltuna hyvä valinta, älä päästä itseäsi karkuun ihan vielä. Mieti, voisiko elämä tuoda vielä ratkaisuja, joita et nyt osaa ajatella?

Älä puhu itseäsi ulos intohimostasi. Uskalla opiskella sitä, mikä todella on sinua. Älä kuvittele, että sinun pitäisi olla siinä paras. Useimmiten oikeasti riittää, että olet siinä hyvä ja nautit kyseisen asian tekemisestä.

Jos sitten päädytkin kortistoon ja sinua alkaa kaduttaa? Ei hätää, hoitotyöhön ovi on aina auki. Jatkuvassa ja yhä pahenevassa hoitajapulassa lähihoitajaksi pääset uudelleenkouluttautumaan työttömyystuella aina, siitä voit olla jokseenkin varma. Lähihoitajan työn ohella on paljon joustavia mahdollisuuksia opiskella monimuotona vaikka sairaanhoitajaksi. 

Sen sijaan hoitoalan ammatista uudelleenkouluttautuminen työttömyysetuudella mihinkään "vähemmän järkevään" ammattiin on erittäin haastavaa saada läpi. Työttömyysetuudella tuettujen opintojen kun tulisi olla tarkoituksenmukaisin keino edistää työllistymistäsi ja turvata ammattitaitoisen työvoiman saatavuutta.

Mieti vielä.