PMS, 3 v. tarkastukset, työnhaku – ugh, I'm tired

Jotkut päivät lipuvat näin. Märehtien eilistä, murehtien huomista. 

Tuntuu, että mitään en ole saanut aikaan, vaikka imuroinhan minä ne lapsen levittelemät suolat keittiöstä. 

Juuri silloin, kun pitäisi rauhoittua ja meditoida, teen kaikkea muuta. Kuva: Unsplash.

Selailin posteja, paperisia ja sähköisiä. 

Imuroin sohvan kunnolla, linsseistä ja muruista oisi voinut jo kokata pienen lounaan. (Myös linssit olivat lapsen leikkien jäljiltä.)

Pyykit pesin. En jaksanut vaihtaa miehen sängystä lakanoita.

Imuroin sen sijaan hänen tietokonepöytänsä. Miten miesten tietokonepöydät ovat aina niin helkkarin saastaisia? Pitäisi näyttää sille rättiäkin, mutta en jaksa.

Kaivoin kaapista pussilisen nallekarkkeja ja söin ne kaikki. Oli jo kolmas kerta, kun Lidlissä kävelen alennushyllyn ohi ja nappaan vegaanisia nallekarkkeja. Eihän niitä voi olla ostamatta, kun maksavat reilu 4 euroa kilolta. Ja lapsi rakastaa nallekarkkeja. Kaapista ne sitten huutelevat minulle. Varsinkin näin PMS:n aikaan.

13:04. Vielä ehdin hörppiä Earl Greytä ja murehtia elämääni vähän lisää ennen kuin pitää pinkaista päiväkodille. Onneksi tänään on ollut lämpötila pakkasen puolella, eilinen pyörän ja peräkärryn loskassa taluttaminen oli ihan karmeeta.

Katselin työpaikkoja. Toisella puolen kaupunkia, 6,5 kilometrin päässä nykyisestä päiväkodista olisi pari kiintoisaa työpaikkaa auki vanhustyössä: siivoojan ja virikeohjaajan pestit. Voisin hakea vaikka molempia. Tosin molemmat ovat kokoaikaisia. 

Olen jo melkein lakannut toivomasta, että sellaista työpaikkaa olisikaan, joka ymmärtäisi pienen ja hiukan erityisen lapsen melkein-yh-äidin arkea. Joten ehkä jätän hakematta suosiolla. Saa nähdä.

Eipä tuo sijaintikaan ole hyvä. Kuin ärsyttääkseen työpaikan vieressä on sekä päiväkoti että kunnallisia vuokrarivareita. Kuinka superpaljon helpompaa tämä autoton arki olisi, jos sekä työpaikka, että päiväkoti olisivat kodin vieressä?

Mutta minä olen niin kiintynyt jo tuohon päiväkotiimme, joka jo suunnittelee lapselle ryhmää ensi syksylle. Joko erityisryhmään tai sisarusryhmään, koska epäilevät, että “isojen puoli” on hänelle vielä liikaa.

Olen kiitollinen päiväkodille. Meillä on todella hyvä varhaiskasvatusope, joka näkee lapsen voimavarat eikä hätäile ja huoli turhia. Myös lastenhoitajat ovat empaattisia ja hyviä. Päiväkotiin luotan.

Ja olen minä oikeastaan jo kotiutunut myös asumaan tällä puolella kaupunkia. Tuntuisi jotenkin oudolta asua siellä Jumalan selän takana. Melkein heti työpaikan takaa aukenee peltoa ja metsää loputtomiin. Se on siis todellakin ihan kaupungin takamailla, niin kuin nuo yksityiset hoivakodit usein tuntuvat olevan. 

Eikä sekään varsinaisesti elämänlaatua kohentaisi, että matka keskustaan pitenisi 2 kilometria nykyisestä 2,5 kilometrista. Olkoonkin, etten nyt välttämättä edes joka viikko tarvitse mitään keskustasta.

Tällä puolen kaupunkia on tullut asuttua nyt 2020 vuodesta lähtien. Miehen mökki on myös “tällä puolen”. Samoin isovanhemmat. 

Onhan noita muuttoja takana ihan liikaakin. Kyllä me nyt koitetaan vaan asua tässä ja etsin töitä sen mukaan.

Armonaikaa työnhaun kanssa on enää viikon verran. Sitten työnhakujakso taas sulkeutuu ja täytyy raportoida haetut neljä työmahdollisuutta. Tähän menneessä plakkarissa on yksi haettu paikka. 

Edellisen hakujakson aikana hain sanelunpurkuhommiin yksityiselle puolelle. Se odotuttaa nyt vastausta työnantajan suunnalta. Pääsin rekryprosessissa ensimmäisestä vaiheesta eteenpäin, mutta nyt roikun sitten odotellen vastausta kakkosvaiheesta.

Koska preferoisin tuota kotietänä tehtävää sanelunpurkua siivoushommien sijaan, en ole viitsinyt lähettää yhtä siivoustyöhakemusta eteenpäin, jonka jo kirjoitin. Siivoustyössä mietityttää ennen kaikkea sen fyysisyys. 

Epäilen, että siivoustyöhön pääsee sen verran helposti, että en ole uskaltanut edetä sillä saralla. Olen edelleen yrittänyt hakea toimistotöitä ensisijaisesti. Olen jopa harkinnut hakevani Ulosottolaitokseen sihteeriksi. No, ei ne minua sinnekään ota. Terveydenhoitaja kuuluu terveydenhuoltoon. 

Tradenomiksi sitä pitäisi opiskella. Ja sitä kyllä ajattelen harva se päivä. Tunnun olevan nykyisin kiinnostunut lähinnä vain töistä, joissa pitäisi olla koulutukseltaan merkonomi tai tradenomi.

Yhteishakujen aika on ärsyttävää aikaa. Tulee tunne, että nyt pitäisi hakea, ettei tipu kyydistä. Mutta kun en ole ollenkaan vakuuttunut, että tämä hetki olisi vielä oikea opinnoille. Pelkään burn outia. Ei, en minä taida hakea vieläkään minnekään.

Huoh, tätä kaikkea pyöritän päässäni. Elämä on ihan liian monimutkaista. 

Eilen oli 3 v. hammastarkastus lapsella. Lapsi sai olla onneksi sylissä koko ajan. Hampaat kaiketi ok, ainakin siltä osin, mitä lapsi antoi niitä katsoa. Saimme noottia yöimetyksestä.

Suuhygienisti ei tietenkään voi tietää koko elämämme kokonaisuutta. Imetyksen lopetus on meille hyvin monimutkainen kysymys. Ei mikään sellainen, että päätät vaan ja sitten kaikki on hyvin. Hän ei ymmärrä, mistä puhuu. Minä kannan syyllisyyttä. Myötäillen mumisen jotain, enkä ota kantaa. 

Huomenna on 3 v. neuvola. Olen jo valmiiksi väsynyt. Melko varmasti tiedän, että minulla on taas lyöty olo sen jälkeen. Toivon kuitenkin ettei. Olen niin herkkä ja otan kaikesta itseeni. 

Veikkaan, että varsinkin ruutuajasta ja siitä yöimetyksestä meille voisi pitää taas kunnon saarnan neuvolassa. Epäonnistunut fiilis taattu. Mitenhän sitä osaisi taas asetella sanansa niin, että välttäisi ylenmääräiset saarnat ja huolestumiset? 

Voi kun toivon, että lapsi ei olisi tällä kertaa yhtä itkuinen kuin 2 v. neuvolassa. Olen välillä vaan niiiiin uupunut siihen, että neuvola on lapsesta huolissaan. 

Onneksi terkkari vaihtuu nyt, koska entinen siirtyi muihin tehtäviin. Toivon, että uusi terveydenhoitaja näkisi lapsen kokonaisena, yksilönä. Ja että hän näkisi meidän vahvuudet ennen heikkouksia.

Lapseni on herkkä ja ahdistuu vieraista paikoista ja ihmisistä. Ei se silti tarkoita, että hän olisi jotenkin vähemmän tai että hänet pitäisi saada jotenkin maagisesti korjattua. Laitettua ruotuun ja muovattua samanlaiseksi kuin kaikki muut. Ei temperamenttia tarvitse parantaa.

Saati, että minä olisin hänet tällaiseksi kasvattanut. Hän on ollut herkkä ja äidissä kiinni syntymästä saakka. “Antakaa meidän vaan olla!” tekisi joskus mieli huutaa.

PS. Huomaako, että mulla on PMS, heh. Ensi viikolla saan hormonikierukan, ellei aikaa taas peruta. Toivottavasti se vähän tasaisi mielialan ailahteluja.