Olen kympin tyttö, josta ei tullutkaan mitään

Olin tyypillinen kympin tyttö. Kuin saamani hymytyttöpatsas.

Kuva: Unsplash

En oikein pidä hymytyttöpatsaasta. Olinko muka avuliaampi kuin joku muu? Miksi meitä piti laittaa paremmuusjärjestykseen tässäkin asiassa?

Wikipedian mukaan hymypatsaita jaetaan “tunnustuspalkintoina reilusta ja ystävällisestä toiminnasta kouluyhteisössä. Patsaat ovat hyvän toveruuden palkintoja. – – Patsaan saajan valitsevat luokkatoverit äänestyksen perusteella.”

Minua surettaa loppuluokka, joka jää pohtimaan, miten itse oli muka vähemmän reilu tai vähemmän ystävällinen toveri. 

Vaikka suren niitä, jotka jäivät ilman, en toisaalta näe patsasta kovin arvokkaana vaan ennen kaikkea ristiriitaisena tunnustuksena.

Voisi kuvitella, että hymypatsaan saa yltiösosiaalinen oppilas. Itse olin ja olen hyvin introvertti ja varsinkin uusien ihmisten keskuudessa hiljainen. Ansaitsin patsaan miellyttävällä ja usein varmaan suorastaan alistuvalla käytöksellä. 

Minulle hymypatsas symboloi tyttöä, joka ei sano vastaan. Hymyilee vain, tapahtui mitä tahansa. 

Hymyni takana on iloa, mutta myös paljon piilotettua kipua. Kuva: Unsplash

Minulle hymypatsas on valitettavasti kiltin tytön syndrooma -patsas.

Varmaankin siksi, että olin lapsi, joka selvisi elämästään hymyilemällä. Edelleen hymyilen paljon. Hymyn takana on usein oikeaakin iloa, mutta monesti se on myös naamio, jonka asetan kasvoilleni, jotta muut eivät näkisi, miltä minusta oikeasti tuntuu. 

Jos kävelisin ympäriinsä naama kurtussa, olisin painolasti ja epämiellyttävää seuraa. Hymyileminen on minulle kuin kansalaisvelvollisuus. 

Hämmästyn aina ihmisistä, jotka eivät hymyile. “Miten se uskaltaa?” Ja toisaalta: “Miten se kehtaa?”

Toisaalta kiinnitän huomioni myös ihmisiin, joilla on erityisen lämmin hymy aina naamallaan. En voi olla pohtimatta, onko se ollut heillekin tapa selviytyä rankoista asioista. Voiko ihminen hymyillä autuaasti ilman, että sen takana on kärsimystä?

Suoritan, siis olen

Olin lapsena sekä koulussa että vapaa-ajalla tavoitteellinen. Harrastin balettia ja soitin selloa. Oli musiikin teoriatunnit (aivan kuolettavan tylsiä lapselle, en suosittele) ja orkesteritreenit. Välillä kävin aerobicissä, välillä hip hop -tunneilla. Seurakunnan tyttökerhossa. 

Kokeilin monenlaista. Minulla oli jonkinasteinen kyltymätön himo harrastuksiin. Harmittelin sitä, etten pystynyt harrastamaan kaikkea haluamaani, sillä viikossa ei ollut tarpeeksi päiviä. Toisaalta se oli elämänjanoa ja -iloa. Mutta oli siinä myös suorittamista. Kenties myös kotiolojen pakoilua.

Koulussa ”ysi miinus” oli jo pettymyksen rajoilla. Tähtäsin kymppiin ja niitä todistukseni olikin enimmäkseen täynnä. Koulu oli minulle helppoa ja opin asiat paljolti jo tunneilla. 

En oikeastaan missään vaiheessa koulutaivaltani oppinut kovin vahvoja opiskelutaitoja. Tein kyllä läksyt tunnollisesti, tosin usein liian myöhään illalla. En toisaalta harrastuksiltani muulloin olisi usein ehtinytkään.

En oppinut sietämään virheitä itsessäni ja hyväksymään itseäni keskeneräisenä ja inhimillisenä olentona.

Lukiossa koin järkytyksiä: sain ensimmäisiä huonoja arvosanoja

Koulu-urani oli yhtä voittolaukkaa. Kunnes meno alkoi hieman horjahdella lukiossa. Sain elämäni ensimmäisiä heikkoja numeroita. Pitkä matematiikka, fysiikka ja filosofia olivat minulle vaikeita. Liian teoreettisia. 

En voinut käsittää sitä, että joku on minulle vaikeaa. Eihän se koskaan ennen ollut ollut! En ollut aiemmin joutunut hakkaamaan päätäni pulpettiin. Kohtaamaan sitä, etten meinaa oppia, vaikka mielestäni yritän.

Miltä tuntuu, kun olet ensin yhdeksän vuotta paistatellut ykköspallilla näkemättä mitenkään erityistä vaivaa asian eteen? Sitten yhtäkkiä tipahdat pallilta etkä enää pääsekään sille takaisin.

Se tuntuu siltä kuin joku löisi ilmat pihalle ja ravistelisi: "Hei, sä et olekaan se, joksi itseäsi luulit! Sä et olekaan paras vaan ihan normaali. Ehkä jopa huono! Mitäs siihen sanot, hä?" 

Alapas siitä keräilemään minäkuvaasi uusiksi. Se on ristiriitaista. Olin pitkään etuoikeutettu, se joka oppi vaivatta, kunnes se vaivattomuus kääntyi minua vastaan.

Mitä pidemmälle opintopolulla etenee (työelämästä puhumattakaan), sitä tärkeämpää on omata hyvä itsetunto, kyky priorisoida ja kyky sietää vastoinkäymisiä sekä motivaatio työskennellä tavoitteellisesti. Vaikka olisi kuinka älykäs, toiminnanohjauksen haasteet alkavat näkyä lukiossa, ihan viimeistään yliopistossa.

Veikkaan etten ole ainoa kympin tyttö, jolle kävi näin. Peruskoulussa luulin harhaisesti olevani muita älykkäämpi. Viimeistään yliopistossa tajusin, että maailmaan mahtuu aika paljon älykkäämpiäkin ihmisiä kuin minä. Kaiken lisäksi heillä oli minuun verrattuna käsittämättömän rautaiset opiskelurutiinit ja ajanhallinnan taidot. Yhtäkkiä olin polvillani. Yliopistossa olinkin keskivertoa huonompi opiskelija.

Minulla ei ollut oikein minkäänlaisia itseni johtamisen taitoja. En osannut suunnitella ja aikatauluttaa opiskeluani. Motivaationi oli hakoteillä, eikä vähiten siksi, että olin päätynyt opiskelemaan varavaihtoehtooni – nöyryytys sekin! Olin yhtä sotkua koko ihminen.

Kympin tytöstä siivoojaksi

Monen mutkan kautta työskentelen nykyään siivoojana. Minä, josta kaikki odottivat jotakin. Kympin tytön harteilla on sietämätön painolasti. “Olet paras, siis pysykin sellaisena! Kaikki muu tuottaa pettymyksen”, kympin tyttö miettii. 

Ja väkisinkin joku päivittelee, miten “menestyjä” kehtaa valittaa. Onko kympin tytöllä edes oikeutta surra sitä, että oli kympin tyttö?

Mielessäni kympin tytön ainoa oikea paikka on (tai ainakin oli) yliopisto-opinnot ja huippu-ura vähintään 5000 euron kuukausipalkalla. Koin syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, etten niihin pystynyt. 

Olin kuitenkin tyttö, jolla ei todellisuudessa ollut mahdollisuuksia tähän. Voin henkisesti huonosti, toiminnanohjaukseni oli retuperällä ja kannoin painavaa trauma- ja huolitaakkaa. Minulla ei ollut vanhempia, jotka olisivat oikeasti kasvattaneet minua. Yritin selvitä yksin niin paljon kuin mahdollista.

Olisin tarvinnut vanhemman, joka olisi ohjannut ja neuvonut. Ollut henkisesti lähellä. Yritin vanhemmoida itse itseäni ja samalla hallita vanhempieni tunteita. Jos olisin mahdollisimman menestynyt ja helppo, heillä olisi mahdollisimman vähän huolta ja syitä voida huonosti.

Opi olemaan huono

Nykyään ajattelen, että on todella tervettä, ettei kaikista kokeista ja kaikista aineista saa joka kerta hyviä numeroita. On tärkeää priorisoida ja valita, mihin panostaa. On kasvattavaa epäonnistua ja opetella sietämään pettymyksiä. Minäkuvaan pitää mahtua muutakin kuin: “Minä olen paras kaikessa, mihin ryhdyn.”

On tärkeää osata olla myös huono. On ok olla väsynyt. Aina ei tarvitse hymyillä. Kuva: Unsplash

Vapaaillat ovat lapselle todella tärkeitä. Koulussa lapsi suorittaa jo niin paljon. Jos vapaa-aikakin on tavoitteellista repimistä, milloin lapsi oppii lepäämään?

Itse opin vain polttamaan kynttilää molemmista päistä. Työelämässä se on johtanut jatkuviin uupumisiin. Nyt siivoan, sillä muuhun minusta ei nyt ole. Potentiaalini on nyt tässä. 

Työpaikalla tärkeä tavoitteeni on olla mahdollisimman oma itseni ja kunnioittaa omia rajojani. Se on minulle sietämättömän vaikeaa välillä. Haluaisin suorittaa, suorittaa, suorittaa. 

Suorittaminen ja itsensä piiskaaminen ovat minulle kuin huumetta. Mitään varsinaista nautintoa niistä en kuitenkaan saa. 

Suorittamalla yritän vain pitää loitolla uhkaavaa ääntä, joka hetkenä minä hyvänsä voi huutaa hyytävästi korvaani: “Olet luuserisurkimus! Lähde nyt piru lätkimään täältä äläkä ikinä enää näytä halveksittavaa naamaasi täällä!”

Pieni hymytyttö sisälläni tärisee edelleen ja metsästää hyväksyntää ja rakkautta. Mutta yritän antaa niitä itselleni joka päivä. Välillä se menee paremmin, välillä huonommin.

Kyseenalaistan kaiken

Lopulta tämä “epäonnistuminen elämässä” on ajanut kyseenalaistamaan kaikkea. Mikä arvo on uralla, omakotitalolla, koiralla, autolla, hintavilla harrastuksilla, matkustelulla, materialla ja ulkoisella menetyksellä? 

Olen luopunut paljosta. En tavoittele enää paljoakaan. Olosuhteiden pakosta, mutta toisaalta ihan tyytyväisenä.

Olen tipahtanut lapsuuden keskiluokkaisesta elämästä kliseisesti kaupungin vuokrakerrostaloon pienituloiseksi (lähes) yksinhuoltajaksi. Olen tehnyt luokkaliu’un. Luokkalaskeutumisen. Luokkalaskostumisen. Luokattomuuden. Hylännyt luokat. Perustanut oman. 

Nyt tavoittelen sisäistä rauhaa ja kykyä tuntea kiitollisuutta. Opettelen tuntemaan itseäni ja ymmärtämään, mitä itse haluan. (Kympin tyttöhän on usein sisältä tyhjä, "ei kukaan".) 

Lopulta kukaan ei ole toista parempi ja jokainen jää väkisinkin paljosta paitsi. Vaikka tuntuu siltä, että toiset saavat elämässä kaiken, se ei ole totta. 

Tiedän, etten ole ainoa sressaantunut korkeakoulutettu, joka on salaa haaveillut siivoojan työstä. 

Minua vähän hihityttää. Minä perkele tein sen, riemuitsen. Irtisanouduin asiantuntijatyöstäni ja ryhdyin työttömänä voimia kerättyäni siivoojaksi. Saakeli! 

(Totuuden nimissä tarkennettakoon, että olen terveydenhoitaja (AMK), joka ei varmaan monien mielestä ansaitsisi tulla edes kutsutuksi korkeakoulututkinnoksi... Sitä paitsi hoitoalaa nyt pääsee opiskelemaan kuka vaan, suorittaja sisälläni vähättelee.

Tänään tein viimeisen rohkean askeleen ja katkaisin lopulta työnhakuni ja päätin tyytyä 80-prosenttiseen siivoojanpalkkaani ilman soviteltua työttömyysetuutta.)

Tärkeintä minulle nyt on pyrkiä pysymään tällä tiellä. Itselleni uskollisena ja tilivelvollisena.

Se on hassua. Tavallaan päädyin tähän. Mutta kuitenkin myös valitsin tämän. 

Ja minullahan on kaikki. 

Koen monella tapaa olevani etuoikeutettu. 

Ehkä olen oppinut jo vähän olemaan huono.

Ihmisen piti elää yli kolmekymmentä vuotta ymmärtääkseen, että on ihminen.

Variskin pihalla jo varmaan tirskuu minulle, mutta lempeydellä.

Laskostuu viereeni ja toteaa: niin sitä pitää.

You go girl!