Kaipaan aikaa ennen lasta: 7 asiaa, jotka silloin olivat toisin

Äitiys on ihanaa ja näin. Olen tosi kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä meillä on. Silti usein kaipaan elämääni ennen lasta. Mitä kaikkea siitä kaipaan?

Äitiys on täynnä ristiriitoja. Lapsi tuo elämään paljon hyvää, mutta myös huonoa. Kuva: Unsplash.

1. Koti oli minimalistinen ja täysin omassa hallinnassani

Pystyin asumaan pienessä kodissa, pienillä kuluilla. Pystyin muuttamaan milloin huvitti, minne huvitti. 

Lapsen kanssa niin moni asia kodissa menee hänen ehdoillaan. Leluja, sotkua ja tavarapaljoutta on ainakin jossain määrin pakko sietää. Mattojakin jouduin hankkimaan, kun on huomattavasti miellyttävämpää leikkiä maton päällä kuin kylmällä laminaatilla. Ennen välttelin mattoja, koska ne tekevät siivouksesta paljon työläämpää.

Ennen koti pysyi järjestyksessä ja siistinä niin paljon vähemmällä työllä. Nyt kaikenlaisia mystisiä roiskeita, muruja ja lääppimiä on kaikkialla. (Ah, miten kivaa on, kun lapsi kaivaa flunssassa nenäänsä ja kuorruttaa sen jälkeen puhelimeni näytön räällä.)

Ennen nautin siitä, että kotona on mahdollisimman vähän tavaraa. Koin,että minimalistinen koti ja tavaroiden karsiminen lievittivät stressiä ja ahdistusta. Lapsen myötä olen joutunut sietämään sitä raskasta oloa, mikä minulle tulee, kun tavara- ja vaatemäärät ovat ainakin kaksinkertaiset verrattuna elämään ennen lasta.

2. Vaatteita saattoi ostaa kerran vuodessa, jos silloinkaan

Minimalistinen aikuinen voi ostaa vaatteita vasta, kun edelliset eivät ole enää korjattavissa. Lapsen kanssa asiat ovat toisin, hän kun venyy pituutta joka päivä. 

Lukioikässä minulla oli vaihe, jolloin poltin puistotyöntekijänä tienaamani kesätyöpalkan melkein kokonaan vaatteisiin. Kävelin Seppälän kassalle syli täynnä vaatteita. Mielessäni nakutti paitsi ylpeys myös häpeä. Tiesin olevani pinnallinen, mutta samalla nautin. 

Sittemmin aloin vihaamaan vaatteiden ostamista. Vaatteet eivät vain kiinnosta minua enää lainkaan.

Nykyisin lastenvaatteiden ostaminen on kuin joku peikko, joka kurkkii nurkan takana jatkuvasti. Aina kun luulen, että “Huh, nyt ei tarvi hommata mitään hetkeen!” keksin kohta jo jonkin uuden asian, jota pitäisi alkaa metsästämään kirppareilta. 

Oikeastaan lastenvaatteiden hankkiminen ja edellisistä eroon pääseminen on kuin osa-aikatyö, jota vanhempana joutuu tahtomattaan tekemään vuoden ympäri.

En aikaisemmin todellakaan ymmärtänyt, miten työlästä se on!

Kahden vuoden ikäisestä kasvu onneksi hidastuu, mutta kyllä niitä vaatteita silti saa uusia koko ajan. Välikausivaatteet saattavat mennä kaksi kautta, mutta talvi- ja kesävaatteet täytyy hommata joka kaudelle uudet.

Jos ajattelee, että aikuisena uusisi koko vaatekaappinsa sisällön joka kesäksi ja talveksi, niin kyllä siinä työtä riittäisi. Varsinkin, jos yrittää päästä halvalla ja hankkia käytettynä.

Helppoahan se olisi pistää vaan Polarn O. Pyretin verkkokauppaan tilaus menemään joka syksy ja kevät, mutta ei helvata, ei minulla ole laittaa tuhansia euroja lastenvaatteisiin.

3. Ruoanlaitto oli stressitöntä ja luovaa

Miten helppoa elämäni oli, kun saatoin laittaa juuri sitä ruokaa, mitä itse halusin? Tai sitten olla laitttamatta ja syödä, mitä sattuu.

Ei ole ehkä mitään turhauttavampaa kuin tehdä ruokaa lapselle. Tuntea hetkisen ylpeyttää: “Jes, väsymyksestä huolimatta olin hyvä äiti ja sain tän perunamuussin tehtyä!” Sitten lapsi ei halua edes maistaa sitä. Ei edes maistaa! “Vaan lihapullii!” hän huutaa häpeämättä ja kitapurje hulmuten.

“Miksi edes vaivaudun?” tyyperryksen tuuli puhuroi sisälläni. Saan kuitenkin pidettyä itseni kasassa ja tyynenä. Niin kuin velvollisuuteni lapsen kanssa on. 

Kyllähän minä oikeastaan tiesin, ettei hän suostu perunamuussia syömään. Kyse oli omasta jääräpäisyydestäni. Minä en suostunut uskomaan, että on olemassa lapsia, jotka eivät pidä perunamuussista.

4. Huoleton rutiinittomuus

Yhtä aikaa pidän rutiineista ja sitten toisaalta en. Kahlitsevinta vanhemmuudessa on se, että ei ole enää vaihtoehtoja. 

Elin hyvin tylsää “mummon elämää” ennen lastakin. Olen aina rakastanut olla kotona. Lapsi on tässä asiassa hyvin samanlainen. Olemme kotikissoja molemmat.

En ole kuitenkaan koskaan ollut kovin hyvä suunnittelemaan ja ennakoimaan. Minulle on aivan tavallista, että totean klo 11, että: “Hups, nyt ois ruoka-aika, mutta olen unohtanut ajatella lounasta.” Sitten yritän kyhätä jotain pikaista kasaan. 

Olen yrittänyt kehittyä suunnitelmallisuudessa, mutta ei se edelleenkään onnistu aina. En vain muista ajatella. 

Talvi yllätti autoilijat. Lounasaika yllätti äidin.

Lapsen kanssa olisi kuitenkin erinomaisen hyödyllistä, että ruoka-ajat ja nukkuma-ajat olisivat kutakuinkin samat päivästä toiseen. 

Se on tylsää ja rajoittavaa. Toisaalta siitä hyötyy kyllä itsekin. Ei tee aikuisellekaan huonoa nukkua ja syödä säännöllisesti. 

Vaikka rutiinien noudattaminen edistää omaakin oloa, ei se silti ole hauskaa. Ei ole hauskaa, että pitää elää kuin jossain sisäoppilaitoksessa. Yhtäkkiä olet taas kuin pieni lapsi itsekin, kun sinun pitää lapsesi kanssa noudattaa samoja tylsiä kaavoja.

Paradoksaalisesti sitä on samalla uudestaan pieni lapsi ja toisaalta tähänastisen elämän aikuisin versio itsestään. Lapsen kanssa päätyy uudestaan hiekkalaatikolle, lumikasoihin, pulkkamäkeen, lattialle legojen keskelle. Aikamatkalle takaisin lapsuuteen. 

Ainoa vain, että samalla joutuu ottamaan aivan uuden roolin: olemaan se ärsyttävä vanhempi, joka vilkuilee kelloa ja komentaa lopettamaan leikit, kun on aika käydä iltapalalle.

Kello tuntuukin olevan lapsiarjen keskeisin työkalu. Poissa on se ihanan vastuuton huolettomuus, jota ennen pidin itsestäänselvyytenä. 

Kellon seuraaminen on asia, johon joudun nyt äitinä erikseen keskittymään. Kuva: Unsplash.

Jos halusin valvoa ja katsoa YouTubea, itsepähän siitä sitten kärsin seuraavana työpäivänä. Nykyään en voi sellaista tehdä, koska menemme melkein aina lapsen kanssa nukkumaan samaan aikaan. 

Välillä yritän pysyä hereillä lapsen nukuttelun yli, mutta olen joka tapauksessa sen jälkeen niin puoliunessa, etten jaksa enää oikein mitään tehdä. Niinpä päädyn lähes poikkeuksetta menemään pian takaisin petiin.

5. Ilman lasta voi erakoitua rauhassa

Paitsi, että lapsi kyhnää sinussa kiinni joka hetki, on myös yhteiskunnasta ja sukulaisista eristäytyminen paljon vaikeampaa lapsen kanssa. Yhtäkkiä asiat eivät ole enää vain sinun asioitasi.

Jos et halua itsellesi lääkärin ehdottamaa osastohoitoa, voit vain allekirjoittaa vastuuvapautuslomakkeen ja kävellä sairaalan ovesta ulos. (No, poislukien tahdosta riippumaton hoito.) Teepä sama lapsen ollessa potilaana. Ainakin veikkaan, ettei se niin vain onnistu. Mikä on tietysti hyvä asia.

Mutta vapaus päättää omasta elämästä rajautuu huomattavasti lapsen myötä. En voi vain esimerkiksi ottaa ja viedä itseäni ja lasta asumaan telttaan. Arvaan, ettei menisi pitkään, kun lastensuojelu hälytettäisiin paikalle.

Lapsi on sinusta riippuvainen. Lapsi ei osaa vielä tehdä itseään koskevia päätöksiä. Niinpä yhteiskunta valvoo, että lapsen paras toteutuu.

Se tuntuu siltä kuin yhteiskunnan käsi luikertelisi kotisi ikkunasta sisään ja alkaisi komennella, miten tulee toimia. Sen tarkoitus on suojata haurasta lasta ja hyvä niin. 

Mutta tietynlainen itsemääräämisoikeus ja oman elämän herruus ihmiseltä viedään, kun hänelle syntyy lapsi. Yhtäkkiä yhteiskunnalla on oikeus puuttua elämääsi ennen kokemattomalla tavalla. On kuin lapsi olisi samalla osittain yhteiskunnan.

(Näitä ajatuksiani siivittää varmasti se, että olimme aikaisemmin lastensuojelun asiakkuudessa. Lue seuraavaksi: Minä: löysä johtaja, yliempaatti -> lastensuojelun asiakas)

Paitsi että yhteiskunta erilaisten virkamiesten ja ammattilaisten kautta tulee lähemmäs, myös yllättävätkin sukulaiset saattavat lapsen myötä kiinnostua olemaan tekemisissä. Joskus he suorastaan vaativat sitä. 

Jos sukulaissuhteet ovat olleet ennen lasta tulehtuneet, voi lapsen myötä näihin ihmissuhteisiin liittyvä henkinen paine lisääntyä entisestään. Yhtäkkiä olet julmuri, jos et tuo lasta näytille isomummolle, joka haukkui sinut itsesi lapsena pataluhaksi. Olkoonkin, ettet ole ollut mummosi kanssa tekemisissä vuosikymmeneen eikä tämä tuntunut mummoa lainkaan häirinneen aiemmin.

Lapsi voi varmaan joskus elvyttäkin tulehtuneita välejä sukulaisiin... mutta voi lapsi myös pahentaa tilannetta. Kuva: Unsplash.

6. Olin vapaa lakkaamattomasta vastuusta ja huolesta

Ilman lasta ei voinut ymmärtää, miten kuormittavaa on olla toisesta ihmisestä vastuussa. Ja miltä sen vastuun tauottomuus tuntuu.

Vaikka lapsi olisi päiväkodissakin, haluan aina olla puhelimella tavoitettavissa. Jos käyn vaikka pyykkituvalla ilman puhelinta, yritän muistaa palatessani vilkaista puhelinta. 

Joskus saattaa käydä niin, etten ole muistanut seurata puhelinta kovin neuroottisesti. Silloin moitin itseäni. Ennen saatoin unohtaa puhelimen taskuun ja olla vaikka koko päivän ilman sitä. Nykyään sellaista ei vain voi tapahtua. Huoleton tavoittamattomissa olo, joka ennen oli aivan tavallista, onkin nyt minussa syyllisyyden tunteita herättävä asia.

Kun viikonloppuisin lapsi nukkuu päiväuniaan, kuuntelen usein kuulokkeilla YouTubea, äänikirjoja tai musiikkia. Pidän aina toisen kuulokkeen hiukan sivussa korvalta, jotta kuulen, jos lapsi tarvitsee minua. 

Usein sitä ei edes ajattele, mutta toisinaan se tuntuu kuormittavalta. Että nytkin, kun hetken saisin hengähtää, minun on oltava silti hiukan tuota toista ihmistä varten. 

Kaipaan sitä, miten ennen lasta sain vain olla itseäni varten.

7. Työnhaku oli tuhat kertaa helpompaa

Lapsen myötä työllistyminen on vaikeutunut huomattavasti. Ennen olin vapaa tekemään vuorotyötä ja kuormittamaan itseäni työllä ihan miten paljon lystään. Ennen lasta olin työnantajan unelma, nyt painajainen.

Lapsen myötä minulla on pitkä lista vaatimuksia työlle:

• päivätyö, mieluiten aikavälillä 8–14(15), ilta- tai viikonlopputyötä ei saisi olla edes satunnaisesti
• mielellään siis enintään 80–90 % työaika
• mahdollisimman lähellä päiväkotia
• työ, joka ei henkisesti ime minusta kaikkia voimia
• työ, jossa ei kriittisellä tavalla haittaisi, että olen paljon pois lapsen tai oman sairasteluni vuoksi

Tällaisia työpaikkoja ei minun koulutustaustallani ole mahdottoman paljon saatavilla. Ylipäänsä osa-aikatyötä klo 8 alkavana päivätyönä on äärettömän vähän tarjolla.

Ilman lasta voi suhtautua tienaamiseen ja opiskeluun huolettomammin. Tuolloin valintojen seuraukset maksaa itse. Nyt kaikkia valintoja sävyttää: “Onko tämä myös lapsen etu?” 

Voisin esimerkiksi toteuttaa unelmani ja hakeutua yliopistoon. Se vain johtaisi siihen, että käyttäisin kaikki säästöni. (Tuskin ne edes riittäisivät.) Nuo säästöt ovat myös lapsen elämän turva. Se ei olisi lapsen etu. Niinpä lykkään tuon haaveen toteuttamista.

Jos vastuuta lapsen hoidosta jakaisi kumppanin ja muiden läheisten kanssa, työllistymiselle olisi huomattavasti enemmän vaihtoehtoja. Itselläni on hyvin hankala tilanne: herkkä ja vaativa lapsi ja lähes yksinhuoltajuus heikoilla tukiverkoilla. En halua juurikaan lisätä lapsen hoitoaikaa enkä varsinkaan siirtää häntä vuorohoitoon, koska se ei olisi kenenkään etu.

Kaipauksen ristiriita

Vaikka monesti kaipaan todella paljon elämääni ja vapauttani ennen lasta, en silti usko, että asiat olisivat voineet mennä mitenkään muulla tavoin kuin ne menivät.

Olin potenut vauvakuumetta koko aikuisikäni. Olen luonteeltani äidillinen ja rakastan lapsia. 

En osaa nähdä, miten olisin kyennyt pidättäytymäänkään lapsen hankkimisesta. Vaikka olisin lukenut tämän tekstini ennen lapsen yrittämistä, tuskin se olisi saanut minua toisiin ajatuksiin.

Elämä meni näin ja sen varmasti kuuluikin mennä. Olen uupunut äiti ja tulen sitä olemaan vielä pitkään. 

Kaipaan yksinäisyyttä, yksinkertaisuutta, helppoutta, huolettomuutta. Samalla rakastan lasta enemmän kuin mitään ja olen hänestä pohjattoman kiitollinen. Olen tosi onnellinen, että sain tulla äidiksi.

Joku päivä vielä saan ison osan vapaudestani takaisin, mutta siihen on vielä todennäköisesti ainakin 15 vuotta. (No okei, ei poika ihan näin tiiviisti ole minusta riippuvainen täysi-ikäiseksi saakka, mutta kuitenkin…)

Sitten on vielä se kamala sanonta: Pienet lapset, pienet huolet. Isot lapset, isot huolet. Rukoilen, että saisin kasvatettua lapsesta ehjän ja mahdollisimman terveen ihmisen. Teen kaikkeni sen eteen…

Siinä hetkessä, kun lapsi muuttaa pois kotoa, kaipaan varmasti takaisin tähän päivään. 

Sitä kun lapsi laukkaa kikattaen sählymailahevosellaan keittiön ja olohuoneen väliä. 

Sitä, miten korvaamattomaksi tunnen itseni, kun lapsi iltapäivisin laahustaa itkien syliini päiväkodin eteisessä. 

Tai sitä, miten hän pikkuvanhaan tyyliin huokaisee lauantain vaahtokylvyssään: “On mukava päivä! Minä tykkään kylpemisestä!”