Minä: löysä johtaja, yliempaatti -> lastensuojelun asiakas

Olemme olleet lastensuojelun asiakkaana nyt vajaan vuoden. Asiakkuus käynnistyi, kun lapsen unirytmiongelman paisuivat liian isoiksi. 

Unirytmi oli toki vain osa niistä teemoista, joita olemme perhetyöntekijän kanssa käsitelleet. Kattavana teemana on ollut vanhemmuuteni ja johtajuuteni vahvistaminen.

Ennen työskentelyämme olin hyvin lempeä vanhempi. Niin lempeä, että se ei oikein vain toiminut enää. Poika kun on hyvin voimakastahtoinen ja herkkä yhtä aikaa. Hän tarvitsee paitsi lempeyttä ja empatiaa myös selkeitä rakenteita arkeensa.

Siirtymä vauvantahtisesta toiminnasta enemmän äidin määrittämään päivärytmiin oli vain meille erityisen haastava. Perhetyöntekijämme on kehunut, että muutosta on tullut paljon. Silti itse en aina näe sitä. Koen että "tällaistahan tämä on aina ollut", vaikka oikeasti niin ei olisi.

Edelleen minulla on usein sellaisia haastavia tilanteita, joissa en oikein tiedä kumman tien valitsisin. Olisinko vahva johtaja, joka määrittää miten toimitaan, vaikka se olisikin lapselle hankalaa? Välillä tosi hankalaa. Vai olisinko lempeä ja kuunteleva, lapsen itsemääräämisoikeutta kunnioittava, aistiherkkyyttä ymmärtävä?

Housuvaipat saavat lapseni huutamaan kuin syötävä

Päiväkodista pyydettiin, jos voisin tuoda lapselle housuvaippoja. Näin lapsi saisi lisää itsenäisyyttä pottailutilanteissa, kun ei tarvitsisi aikuisen apua vaippojen riisumiseen ja pukemiseen. Tämähän on tosi hyvä idea, mutta...

Aavistelin, että homma ei ehkä käy niin helposti. Ja tietenkään se ei käynyt. Lapsi vastustaa henkeen ja vereen housuvaippoja. Ne ovat lapsen mielestä karmeinta, mitä on. 

Lastentarhanopettaja ei varmasti aavistanutkaan minkälaisen raivarin lapsi saa housuvaipoista.

Kuin vaipat olisivat täynnä piikkejä. Ne kun ovat erilaiset ja tuntuvat erilaiselta. "Teippivaippa on hyvä! Tykkään teippivaipasta! Ei housuvaippoja, minä en tykkää!"

En tiedä, mitä tekisin. Huudatanko lasta ja pakotan häntä opettelemaan olemaan housuvaipoissa. Olisihan se päiväkodin henkilökunnankin kannalta helpompaa, jos lapsi pystyisi itse riisumaan ja pukemaan vaipan. Ja tukisi lapsen omatoimisuutta. Vai ymmärränkö hänen aistiherkkyyttään ja totean, että ehkä tämä asia ei ole taistelun, huudon ja tuskan väärti. 

En tiedä, mitä mieltä lastentarhanopettaja on. Minun täytyy puhua tästä hänen kanssaan. Sitäkin tietysti jännitän. Ajatteleeko hän, että olen todella löysä vanhempi, kun moisesta haluan edes jutella? Ei kai... oikeastihan meillä on aivan ihana ja ymmärtäväinen lastentarhanope. Kaikkea sitä ihminen voikaan murehtia.

Yhdessä hetkessä taas haluaisin vain olla vahva ja itsenäinen. Sanoa päiväkodissa, että housuvaipat ei meillä toimi. Lapsi kokee ne liian epämukavina. Ja asia sillä käsitelty. Mutta enhän minä sellaista. Kaikessa täytyy kumarrella ja pyydellä anteeksi. Kysyä lupaa. Neuvotella ja kuulostella.

Ja onhan siinä puolensa, että on kiltti ja keskustelevainen. Mutta elämä olisi aika paljon helpompaa, jos olisi vahvasti omien näkemystensä takana. Tai siis jos nyt ylipäänsä pystyisi ensin muodostamaan ne. (Pojalla ei tätä ongelmaa ole. Hän muodostaa mielipiteensä salamana ja seisoo sen takana järkähtämättä.) Toisaalta onhan se ihan tervekin piirre, että kykenee kyseenalaistamaan omat näkemyksensä.

Toisaalta, toisaalta, toisaalta. Olen kuuntelija ja kuulostelija. Ymmärtäjä. Pystyn katsomaan asioita todella monista, liian monista, eri näkökulmista. Harvemmin ehkä omastani.

Minuahan tämä housuvaippahässäkkä kuormittaa. Lapsen huutaminen ja pakottaminen. Sitäpaitsi minulle teippivaipat sopivat paremmin kuin hyvin. Ne on helppo vaihtaa ja ne ovat edullisempia.

Lapsi monesti ottaa edistysaskelia sitten, kun on itse siihen valmis

Monissa asioissa lapseni on edistynyt sitten, kun hän on ollut itse siihen valmis. Toki on myös niitä juttuja, joissa ei voi jäädä odottelemaan sitä, että lapsi itse innostuu johonkin. 

Näiden kahden välille minä jään roikkumaan. Miettimään. Vaadinko vai enkö vaadi? Onko tämä vielä vain liikaa lapselle? Miten olennaista on isossa kaavassa, että tässä tilanteessa en jousta?

Esimerkiksi lapsi kieltäytyi systemaattisesti kotitalomme rappujen kiipeämisestä. Asumme kolmannessa kerroksessa. Lopulta nyt 2,5-vuotiaana hän vain alkoi kiipeämään niitä. Ensin kontaten ja sitten jo muutaman kerran jälkeen pystyssä kävelleen.

Ei ollut kyse siitä, etteikö hän olisi aikaisemmin osannut. Minä tulkitsin, että kyse oli pelosta, koska rappuset ovat avonaiset malliltaan.

Lapsi on luonteeltaan varovainen ja pelkää jonkin verran korkeita paikkoja. Kun lasken hänet sylistä rappusten yläpäässä hän pelkää, että tippuu rappusiin.

Perhetyöntekijämme taas tuntui olevan sitä mieltä, että lapsi ei vain halua kiivetä niitä ja kannusti minua laittamaan kovan kovaa vastaan. Että sitten vain annat lapsen huutaa siellä rappukäytävässä. Kyllä se lopulta sieltä tulee. 

En suostunut tähän, koska minusta lapsi oli peloissaan. Ja lopulta lapsi tosiaan oppi ihan oma-aloitteisesti tulemaan portaat, ilman minkäänlaista huudatusta.

Ei hän silti niitä edelleenkään toki aina kiipeä. Mutta enää kyse ei ole pelosta. Päiväkotipäivien jälkeen kannan hänet suosiolla ylös. Väsy ja ikävä. Äidin hoivan tarve, kun on päiväkotipäivän pitänyt olla reipas, iso ja itsenäinen.

14 kiloisen lapsen kantaminen sylissä kolmanteen kerrokseen on muuten hyvää treeniä. Jos ei pyöräilyn päälle ole hiki, niin siinä kohtaa on. Varsinkin talvivarusteissa. 

Joskus lapsi on minulla repussa, jotta voin kantaa pyykkikorin pyykkituvalta kotiin. Siinä tuntee jo tekevänsä. Nivelissä natisee.

Näkemyserot eivät ole kuolemaksi

Tällainen perhetyöntekijän neuvojen vastustaminen on ollut minulle raskasta. Toisaalta se on ollut hyvää harjoitusta. Vähitellen olen siinä rohkaistunut, kun työntekijä on tullut tutummaksi. Eihän hän mikään ylijumala ole. 

Minulla on oikeus mielipiteisiini siinä missä hänellä omiinsa. Ja ihan hyvin noista näkemyseroista on kuitenkin päästy yli. Ei hän ole siitä mitenkään loukkaantunut, ehkä välillä vähän turhautunut (voisin veikata). Pyrin aina kunnioittamaan hänen näkemyksiään ja esittämään asiat omasta näkökulmastani: "Minusta tuntuu että..."

Tietynlainen inhottava valta-asemahan perhetyöntekijällä on. Koska viimekädessä lapseni voitaisiin aina ottaa huostaan. Mutta ei minulla ole siitä ollut pelkoa enää sillä tavalla. Tiedän, että lapsellani on asiat kuitenkin tosi hyvin. 

Lastensuojelu päättyy - hyvä

No nyt tämä löysä empaatti on joka tapauksessa vapautumassa lastensuojelun asiakkuudesta. Yhteisymmärryksessä olemme sopineet, että työskentelyä harvennetaan ja lopulta se päättyy tämän vuoden loppuun. 

Se tuntuu hyvältä. On lopulta aika kuormittavaa, että joku tulee käymään 1-2 kertaa viikossa ja arvioimaan vanhemmuuttani ja toimintaani. 

Vaikka tokihan ne käynnit ovat keskustelevia ja tukevia. Mutta aina niissä on mukana myös se kontrolli ja arvioinnin kohteena oleminen.

Olen kiitollinen avusta, mutta toisaalta myös väsynyt siihen. Haluan jo selvitä omillaan. Ja me selviämme. Ja onhan meillä ihana lastentarhanopettaja, jonka kanssa voi jutella, jos jokin kasvatusasia mietityttää.

Perinteinen yritys leikin kautta: pupu tykkää housuvaipoista tosi paljon!

PS. Nyt kun mietin tuota vaippa-asiaa, niin oppihan lapsi tänä syksynä kypärämyssyyn ja hanskoihin, vaikka alkuun ne saivat aivan hirveän raivon aikaan. Siis sellaisen, että hän huusi ulkona puoli tuntia naama punaisena: "Pois hanskat! Ei tykkää hanskoista! Ottaa pois! Äitii, pois hankat pois!!!" eikä suostunut tekemään leikkipuistossa mitään. Varmasti hän oppisi housuvaippoihinkin. Minä olen vain väsynyt. Ja varmaan laiskakin. Huoh.

(Lisäys 10.3.2024: Lapsi hyväksyi housuvaipat päiväkodissa ongelmitta. Ei kai uskalla protestoida siellä. Kotona kuitenkin pääasiassa vastustaa niitä, joten kotona käytämme teippivaippoja. Aamuisin menee myös päiväkodille teippivaipassa, koska en ole jaksanut huudattaa lasta asiasta.)