En ole vieläkään taipunut sähköpyörään – päiväkotimatkat mummopyörällä

13:58. 13 astetta pakkasta. Vedän kypärämyssyn päähän. Ja pyöräilykypärän, tietenkin. Mummilta 2013 saadut liian isot nahkakintaat. Vuori lytyssä. En ole raaskinut ostaa uusia. Näillä pakkasilla ne vielä menee ilman alustumppuja.Aina voisi lähteä pari minuuttia aikaisemmin. 

Ai niin, roskis pitäisi viedä samalla haisemasta. Kerrostalossa 3-vuotiaan kanssa roskien vieminen on huomattavasti työläämpää kuin yksin.

Juoksen rappuset alas ja mietin yksinhuoltajia, joilla on koira ja pieni lapsi. Miten lenkittämisestä ja lapsen jatkuvasta pukemisesta ja riisumisesta selviää?

Ihana iltapäivän auringonpaiste. Vastaan tulee teinityttö pitkät hiukset hulmuten. Aina kun näen niitä, mietin, miltä itse näytän heidän silmissään. Keski-ikäiseltä akalta, joka on lakannut välittämästä. Siinä on totuuden siemen.

Olen iässä, jossa ei enää tarvitse muistaa ikäänsä. 34, 35, 36. Jotain sinne päin.

Vaikka nuoruus on ainutkertaista, ihanaa ja kutkuttavaa, nyt olen totuudellisempi ja vapaampi. Vanheneminen vapauttaa pala palalta.

Olen vihdoinkin pystynyt päästämään irti pakkomielteisestä meikkaamisesta. Nykyään tunnen oloni kohtuullisen hyväksi, jos vain saan peittää silmänaluseni ja haikaranpureman peitepuikolla. (Enkelinsuudelmaksi sitä kai naamassa pitäisi kutsua.)

Hoitoaineen käyttämisen lopetin, kun lapsen vauva-aikana piti käydä suihkussa mahdollisimman nopeasti. Suihkukin pysyy puhtaampana.

Välitän hiukan vähemmän muiden mielipiteistä. Edelleen siinä on paljon työmaata, mutta alan selvästi tokeentua järkevämmälle tasolle. Minulla ei ole enää aikaa asetella hiussuortuviani.

Aamulla kävimme lapsen kanssa verikokeissa. Odotustilassa imetin lasta. Edeltävästi lapsi oli kiekunut: "MAITOO!!" Iso pieni poikani lutkutti kilometrin mittaiseksi venyttämäänsä nänniä kännykkä kädessä.

Tunnistin itsessäni paheksunnan pelkoa, mutta ilokseni huomasin, että olin jotenkin tavallista kovemmalla tuulella. Sellaisessa mielialassa, että panin etusijalle minut ja lapseni.

Olen kasvattanut hiukan vahvemman kuoren. Kolmevuotiaan julki-imettäminen ei ole helppoa, enkä tee sitä kovin usein. Tuossa tilanteessa se tuntui kuitenkin hämmentävänkin helpolta.

Olen päiväkodilla perillä taas tavalliseen tapaan. Suurin piirtein samaan aikaan, kun tuttu bussi sujahtaa ohitseni. Bussit ovat kelloni.

Lapsi itkee, kun näkee minut, kuten aina. Tällä viikolla oli ensimmäinen kerta, kun hän ei yhtenä iltapäivänä itkenytkään. Se oli perin outoa.

Hoitaja viivähtää hetken pidempään kuin tavallisesti. Ehkä heillä on perjantaisin vähän väljempää. Tai sitten hän on vain perjantaituulella. Hän hipaisee lapsen tukkaa ja kehuu taitavaksi. Kertoo, miten hienosti lapsi auttaa aikuisia. Tuntuu hyvältä.

“Hei vielä kengät!” lapsi hihkaisee tuttuun tapaan. Kun kävelemme yhdessä päiväkodin eteiseen, on viikon paras hetki. 

Lapsi rakastaa olla kotona ja iloitsen, että nyt hän saa sitä taas kahden päivän edestä. “Ollaan kotosalla?” ovat hänen ensimmäiset sanansa aina herättyään, oli sitten kyse päiväunista tai yöunista.

 
Vanhan peräkärryn kiinnikkeet ovat kohmeessa ja jähmeessä, mutta sinnillä ne taipuvat tahtooni. Mummopyörällä kärryn vetäminen pakkasessa on hulluutta.

Häpeä välillä häivähtää mielessäni. kun katselen kovista pakkasista revennyttä peräkärryn kuomua. Teippauksineen se näyttää rujolta. 

Ei minun sitä pitäisi hävetä. Se on julistus maailmalle: näin sitä säästetään luontoa ja kehdataan käyttää tavarat loppuun.

Aiemmin en oikein ymmärtänyt, miksi taistelen sähköpyörää vastaan. -30 asteen pakkasissa taivuin vihdoin lainaamaan miehen sähköpyörää, kun samaan aikaan astmakeuhkoni olivat rikki flunssasta. Olihan se helppoa ja mukavaa. Mutta endorfiinit jäivät uupumaan.

 

Lapsen kuljettaminen päiväkotiin mummopyörällä kesät talvet on mahdollista. Täytyy vain olla valmis hikoilemaan kuin sika. Kuva: Pixabay.

Vaikka mummopyörällä kärryn vetäminen on välillä silkkaa kärsimystä, olen perille päästyäni autuaassa olotilassa. Tajusin, että siksi kai tykkään rääkätä itseäni. 

En silti mene vannomaan, ettenkö jossain vaiheessa vaihtaisi sähköpyörään. Tietenkin se helpottaisi ja nopeuttaisi arkea.

Jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin, harkitsisin vielä, josko asunto löytyisi vähän lähempää päiväkotia. Tai edes järkevien bussireittien varrelta. 

Autottomana huonoilla talvikeleillä reilu 2 kilometriä on pitkältä tuntuva matka. Onneksi noin puolet vuodesta tiet ovat sulia. Siitä tulee vuoteni kohokohta, kun voimme vaihtaa peräkärrystä takaisin lastenistuimeen.

Hautausmaan mäessä joudun aina taluttamaan. Ajatuksettomuuteen vaipuneena katselen ohi lipuvia koiran pissoja, kun kappelin kellot muistuttavat kaiken rajallisuudesta.

Niin loppui sekin kärsimys, kun putket olivat tukossa ja vedet poikki. Viikon sitä kesti. 

Kun vedet palasivat, hypin ja tanssin voiton riemusta lapsen kanssa. “Saa käyttää viemäriä”, on lapsi tuumannut ilahtuneena joka päivä sen jälkeen. Ilokseni palauttivat vuokran remontin ajalta. Tienasimme 173 euroa.

Niin loppuu aikanaan tämäkin lapsen rahtaaminen päiväkotiin. 4,5 vuotta jäljellä, 0,5 vuotta takana. Pelkäsin, että siitä tulee rankkaa ilman autoa. Olin oikeassa. Toistaiseksi olemme selvinneet.