Olemme hengissä

Syysloman kunniaksi päätin kirjoittaa tämän kesälomalla aloitetun blogitekstin raakileen valmiiksi. Syksy on ollut kuormittava lapsen tutkimusjakson vuoksi, mutta kerronpa nyt ensin kesästäkin.

Kolmen viikon kesälomani koostui tiivistetysti Helsingin matkasta lapsen kanssa sekä kirpputoripöydän pitämisestä. Lapsi on nyt 5-vuotias. 

Lapsi oli kesälomalla ruudulla aivan liikaa, mutta ison osan ruutuajasta pelasimme yhdessä. Lapsi tykkää pelata kanssani Minecraftia kotiverkossa. Rakennamme koteja, tutkimme luolia, teemme tutkimusretkiä mastoon ja taistelemme yhdessä vihollisia vastaan. Istumme vierekkäin saman työpöydän ääressä: lapsi pöytäkoneella ja minä läppärillä. 

Lapsen täytyy tietenkin myös katsella Minecraft-pelivideoita. Ällistyn hänen taidoistaan jatkuvasti. Hän tuntuu imevän videoiden opit kertanäkemältä. Myös niiden puhetapa on tarttunut. Lapsen joka toinen lause tuntuu pitävän sisällään joko sanan “bro” tai “literally”.

Eilen pelasimme Find The Needle -peliä. Lapsi opetti minulle, miten lausutaan conveyor belt. Että sillä lailla.

Kirpparilla tienasin satoja

Pidin kirppispöytää kesälomani lopussa. Viimeksi pidin pöytää kaksi vuotta sitten syyskuussa viikon. Silloin en 3-vuotiaan kanssa jaksanut tai pystynyt käydä päivittäin. Myynti jäi pariin sataan pöytävuokran jälkeen. Nyt kävin järjestelemässä pöytää päivittäin ja käteen jäi 10 päivästä vuokran jälkeen reilu 400 euroa.

Tuotto yllätti positiivisesti. Nyt minulla oli pöydässä enemmän laadukkaita leluja. Lapsi halusi luopua muun muassa Brio junaradasta. Myin esimerkiksi 17 senttimetrin kaarteita 70 senttiä kappaleelta, mikä on varmaan hieman alihintaa, mutta pääsinpä eroon kaikista. Junaratapaloja ja junia oli paljon, joten pelkästään niistä kertyi varmaan useita kymppejä myyntituloa.

Osa 5-vuotiaista varmaan leikkii vielä hyvinkin junaradalla. Poikaa vain se ei ole oikein koskaan kiinnostanut. Enemmän minä niitä junaratoja olen hänelle rakennellut. Sitten hän on pienen hetken jaksanut ajella junalla siinä. Tajusin, että ne vievät paljon säilytystilaa, joten luopuminen oli oikea päätös, vaikkakin hiukan haikeaa.

Lelujen myynnin myötä olohuone on nyt ollut paljon rauhallisemman näköinen. Kaikki nykyiset lelut mahtuvat omille paikoilleen ja hyllyjen ja kaappien päällitasot ovat tyhjät. Jollekin se olisi kauhistus. Minulle minimalistinen vaakatasojen tyhjyys tarkoittaa puhtaanapidon helppoutta ja mielen selkeyttä. Viherkasveja voisin hyväksyä enemmän, mutta koriste-esineet ovat minulle ällöjä enkä harrasta niitä lainkaan. En edes kynttilöitä.

Pari haalaria sain myytyä, kun alensin hintaa. Menivät halvemmalla kuin olisin toivonut. Yleensä myyn haalarit netissä ja aika hyvin tiedän, paljonko niistä siellä saa. Totesin, että haalarit kannattanee myydä netissä, varsinkin jos kirpparipöytä on kesälomalla.

En ole käynyt kirpparilla aikoihin. Jossain kohtaa se vain jäi. Lapsi ei ollut enää vaunuikäinen ja hänen kärsivällisyytensä ei oikein ole riittänyt kirpputorien kiertelyyn.

Osan pöydän siistimiskäynneistä tein lapsen kanssa. Se onnistuu, mutta kiirettä saa pitää ja puhua papattaa lapselle koko ajan jotain, sillä poika ei kauaa jaksa seistä pöydän edessä turhautumatta.

Yhdellä kirppiskäynnillä yllätyin iloisesti, kun pöytämme siistimisen jälkeen poika tarttui tarjoamaani käteen ja suostui kiertämään ja katselemaan kanssani muutaman hyllyvälin iloisella mielellä. Siinä oli hetken sellaista meininkiä, että “Tällaistakohan elämä olisi neuroenemmistöön kuuluvan lapsen kanssa?” (Isommat ruokaostokset käyn lähes aina yksin tai tilaan kotiin Prismasta. Toki sellaisia lyhyempiä visiittejä tehdään kaupoissa myös yhdessä, mutta ei mitenkään joka viikko.)

Mitään en ostanut kirpparilta. Olen huomannut, että kirpparilta tulee usein hankittua vaatteita, joita lapsi ei oikeastaan olisi tarvinnut. Täysosumiakin tietenkin on. Hänellä on tällä hetkellä verkkatakki ja housut kirpparilta ja ne ovat palvelleet erinomaisesti. Jokaista osumaa kohti tuntuu kuitenkin tulevan joukko ei niin osuvia ostoksia.

Toisekseen lapsi on melko haastava vaatetettava sosiaalisen ahdistuneisuutensa, aistiherkkyyksiensä ja hoikkuutensa vuoksi. Nykyään ostan suurimman osan vaatteista uusina, esim. collegehousut Citymarketista, collegepaidat H&M:stä. Mitä niitä vaihtamaan, kun sopiva malli on löytänyt. Ostaa vain aina seuraava kokoa.

Jos lapsi pystyisi pitämään esimerkiksi kuviollisia/ kuvallisia vaatteita, käytetyn löytäminen olisi helpompaa. Ympäristön kannalta haluaisin kyllä suosia käytettyä, mutta vaatteissa ainakin olen antanut itselleni luvan olla potematta huonoa omaatuntoa. Jonkunhan niitä uusiakin vaatteita on ostettava, jotta kirppareille riittäisi tarpeeksi ehjää ja siistiä käytettyä lasten vaatetta. (Olen mielelläni ja mielestäni myös oikeutetusti se joku, sillä työssäkäyvänä ja erityislapsen lähes yksinhuoltajana minulla ei realistisesti ole aikaa ja jaksamista kierrellä kirpputoreja.) 

Meidän myyntipöytä oli nyt täynnä yksivärisiä basic-vaatteita hintaan 0,10–3 euroa ja kauppa kävi hyvin. Suurin osa tosiaan uutena ostettuja. 10 sentillä myyminen on aika älytöntä, mutta siihen päädyin joidenkin vaatteiden kohdalla, jos ne eivät menneet kaupaksi isommalla hinnalla.

Kotona hinnoitellessa 50 senttiä oli minimi, jolla olin lapun valmis kirjoittamaan. Muut meni suoraan vaatekeräyskassin.

Joistain vaatteista tiesin jo kotona, että ne eivät ole helppoja myytäviä. Silti pari sellaista vein. Taas opin: älä turhaan vie kirpparille sellaista, josta tiedät jo valmiiksi, etteivät ne mene. Joskus tosin vaisto on väärässä… Eräätkin pikkarit menivät, vaikka luulin toisin. 

Yleisesti ottaen on järkevää energian säästöä, että vie kirpparille vain erinomaista tavaraa ja loput kippaa suoraan vaatekeräykseen. Muutaman euron mahdollinen häviäminen olkoon sopuhinta siitä, että pöytä näyttää houkuttelevalta ja tavaraa ei tarvitse kuskata edestakaisin (varsinkin kun teen sen pyörän peräkärryllä). Muutama nuhruisempi vaate tekee heti pöydästä tunkkaisemman näköisen.

Pääasiassa pöytä täyttyi lapsen vaatteista ja leluista. Omia vaatteita ei ollut kuin muutamia, pieneksi jääneitä. Ne osoittautuivat vaikeiksi myydä. Naisten vaatteet koossa XS-S eivät liiku varmaankaan siksi, että tuolla kirpparilla pyörii enimmäkseen vanhempaa väkeä sekä lapsiperheitä. 

Tuli myös testattua kirppispöydän jakamista ilman “jakopöytää”. Lapsen mummi toi viimeiseksi viikonlopuksi hieman itseltään myytävää, sillä omat myytäväni alkoivat olla lopussa. Autoin mummia tavaroiden hinnoittelussa.

Hänellä oli oikein siistejä naisten vaatteita. Sitten oli sellaista, noh, liian vanhaa tavaraa, joka ei kuitenkaan ole mitään keräilykamaa. Tyyliin muodista mennyt laukku. Usean hänen tuoman tavaran kohdalla ennustin, että tulee olemaan hankala myytävä. (Joidenkin kohdalla sanoin sen ääneen, toisten kohdalla en kehdannut.) Niinhän siinä sitten kävi, että pöytään nuo tietyt tavarat pitkälti jäivät. Joitakin kymppejä hän sai myyntiä. 

Mummin tuotteiden numerot alkoivat 500:lla, joten minun oli myyntiraportilta helppo laskea hänen osuutensa myynnistä. Syötin raportin myös tekoälylle ja pyysin sitä laskemaan myynnit myös. Samaan tulokseen päädyttiin.

Helsinkiin 5-vuotiaan erityislapseni kanssa

Helsingin-reissu oli ensimmäinen kunnon yönylireissumme lapsen kanssa. Ainoastaan vauvana hän on yöpynyt yhden yön mökillä. (Kotihiirien elämää.)

Teimme matkan kahdestaan, sillä miehestä ei ole terveytensä vuoksi matkaamiseen.

Helsingissä näimme kuitenkin sukulaisia, joten seuraa riitti. Lapseton pikkusiskoni hengaili kanssamme joka päivä, mikä oli aivan ihanaa.

Matka oli oikein onnistunut. Parempi kuin uskalsin odottaa. Kävimme Korkeasaaressa, Oodissa ja Luonnontieteellisessä museossa.

Oodi on laivan muotoinen. Molemmissa laivan päissä lattia nousee ylös ja sinne on jätetty hengailutilaa. Kirjahyllyt ovat tilan keskellä ja matalia. Avaruutta ja tilaa piisaa. Itse tietenkin pohdiskelin Oodissa pyöriessä, minkälaista tällaisia tiloja olisi siivota. Kuva: Unsplash.

Pylväässä näköjään on mäenlasku kielletty -merkki. No, pyllymäkeä lapsi silti koitti laskea, tietenkin.

Matkat Helsingin ja kodin välillä taittuivat kivasti junalla. Olin varannut meille kahden hengen hytin, joka kevensi matkantekoa.

Lapsella on tutkimukset menossa parhaillaan erikoissairaanhoidossa. Veikkaan, että autismidiagnoosin varmaan saamme. Lapselle uudet tilanteet, siirtymät ja rutiinien muuttuminen on haaste. Samoin sosialisointi. 

Hän on edelleen äärimmäisen ujo ja tilannekohtaisesti puhumaton. Raivareitakin (kiljumista, potkimista, nyrkkeilyä) koettiin matkalla parit, mutta kuormitukseen nähden se oli aika pientä. Lapsi selvisi todella hyvin.

Onneksi matkalle lähtö meni ihan ok. Minua jännitti, joudunko fyysisellä voimalla pakottamaan pelkäävän ja paniikissa olevan lapsen kotiovesta ulos. (Tällainen tilanne on käynyt esimerkiksi päiväkodin juhlaan lähdön yhteydessä.) Lapsi kyllä vastusteli, mutta mitään hirveää yhteenottoa ei tullut.

Rutiineista poikkeavat lähdöt ovat lapselle vaikeita ja äidille stressaavia, sillä junasta myöhästyminen tietenkin kummitteli mielessä. Olimmekin juna-asemalla ainakin puoli tuntia ennen junan lähtöä, sillä olin jättänyt aikaa mahdollisille taisteluille, joita ei sitten ainakaan pahimpana mahdollisena versiona tullutkaan.

Blogin alkuaikoina minulla ei ollut muita sanoja kuin suuritarpeinen ja erityisherkkä lapsi. Nyt olen alkanut ymmärtää, että minulla todella on erityislapsi. Todella pitkään epäröin erityislapsi-sanan käyttöä. Nyt uskallan jo sitä käyttää. Haasteiden ja kuormittavan arjen takana on muutakin kuin “tämä lapsi nyt vain on hieman vaativampi kuin lapset keskimäärin”.

Tajusin kesälomalla, että meillähän olisi oikeus hakea EU:n vammaiskorttia avustajamerkinnällä. Lapselle kun tehtiin viime keväänä varhaiskasvatuksessa päätös erityisestä tuesta.

Vammaiskortin avulla kesälomareissummekin olisi tullut halvemmaksi, sillä ymmärtääkseni olisin saanut matkustaa julkisessa liikenteessä sekä vierailla Korkeasaaressa ja Luonnontieteellisessä maksutta tuon kortin avulla.

Noh, vammaiskortti tilattiin matkan jälkeen. Vielä korttia ei ole testattu. Niin vähän missään riennoissa liikumme ja julkista liikennettäkin käytämme harvoin. Pyöräily tuntuu usein helpoimmalta tavalta kotikaupungin sisällä liikkumiseen.

Lapsi vastustaa kotoa lähtöä minnekään uuteen. Kun sen yhdistää siihen, että olen aina väsynyt eikä voimani meinaa riittää siihen taisteluun, mikä tarvittaisiin lapsen ovesta ulos saamiseksi, on lopputulos se, että kökötämme vapaa-ajalla kotona tai kotipihassa suurimman osan ajasta. Eipä sillä, että itsekään niin hinkuaisin mihinkään, mutta olisihan se kiva silti vähän aktiivisemmin viedä lasta paikkoihin.

(Uimahalli on to do -listalla. Olen siinä käsityksessä, että eskarissa mennään uimahalliin. Lapsi ei ole elämänsä aikana käynyt kuin pari kertaa rannalla ja sekin ollut lähinnä kahlailua. Uimahalliin ja uimiseen liittyy monia ongelmia, joita en viitsi nyt alkaa avaamaan. Mutta näin se vain on, että minun 5 v. ei ole koskaan käynyt uimahallissa ja vastustaa sinne menoa tiukasti. Ja minä kannan asiasta jatkuvasti pientä stressiä.)

Erityislapsen vanhempana en ole kyllä saanut riittävää neuvontaa vammaiskortista ja vammaistuesta. Ehkä se johtuu osittain siitä, että meillä ei ole sosiaalihuollon asiakkuutta. Silti voisi kuvitella, että terveydenhuollon ja vaikka päiväkodin erityisopettajan osaamiseen kuuluisi neuvoa näitä. 

Myös vammaistuen mahdollisuuteen jouduin havahtumaan ihan itse. Tajusin mahdollisuutemme vammaistukeen jo keväällä, mutta en saanut aikaiseksi hakea sitä. Pitkään olin luullut, että vammaistukea kannattaa hakea vasta sitten, kun lapsella on jonkinlainen diagnoosi. Sitten tajusin, että diagnoosi ei ole edellytys vammaistuelle.

Lopulta sain nyt kesällä hakemuksen tehtyä. Kirjoitin hakemukseen liitteen meidän arjesta, lapsen haasteista ja hänen hoitonsa kuormittavuudesta suhteessa ikätovereihin. Liitteelle tuli pituutta 18 sivua. 

En ole lyhytsanainen enkä hyvä tiivistämään, mutta ehkä liitteen pituus jossain määrin myös kertoo siitä, että keskiverrosta poikkeavaa kuormaa on aikalailla joka saralla arjen toiminnoissa (nukkuminen, liikkuminen, ruokailu, peseytyminen, sosiaaliset tilanteet ja niin edelleen).

Toivoin, että saisimme korotetun tuen. Perustason tuki sieltä kuitenkin tuli. Sitä maksettiin takautuvasti kuudelta kuukaudelta, joten ihan kiva summa siitäkin tuli tilille silloin. Sinänsä ymmärrän kyllä, että korotetun myöntäminen olisi ehkä ollut riski, kun ei edes diagnooseja vielä ole. En ole jaksanut siitä valittaa. 

Marraskuussa pitää tehdä jatkohakemus. Ehkä sitten meillä olisi jo diagnooseja. En tiedä saammeko siltikään korotettua, mutta yrittänen kaikkeni ja kirjoitan taas arkikuvausta liuskatolkulla.

Sohvanpäällisten pesu on jonkinlainen merkki jaksamispiikistä

Vuonna 2018 ostettu Ikean Kivik-sohvamme on vaatinut jo pitkään pesua. Päällisiä ei ole pesty koko sohvasta koskaan. Nyt vihdoinkin sain aikaiseksi irrottaa päälliset käsinojia myöten pesuun. Käsinojien kankaiden irrottaminen vaati sohvan purkamisen osiin. Sain samalla idean jättää divaaniosan irralleen sohvasta ja uudelleenjärjestellä olohuoneen. 

Ehkä siitä tuli parempi. Ainakin sain vaihtelua.

Hieman paremmasta jaksamisesta nämä asiat kertovat. Lapsen ollessa pienempi kaikki ylimääräinen jäi. Ei ollut voimia kuin selviytyä ruokailusta, tiskeistä, peseytymisestä, välttämättömistä kotitöistä. Välillä ulkoilukin jäi moneksi päiväksi. (On se ulos lähteminen edelleen välillä lomilla ja viikonloppuina jotenkin tahmaista ja tahtoo väsyneinä päivinä jäädä.)

Elämä on ollut vuosia jonkinlaista raahautumista päivästä toiseen. Edelleen se tuntuu siltä, mutta sekaan mahtuu jo pikkuisen muutakin, ainakin lomilla. 

Sohvan sain pestyä, mutta ikkunat jäi sitten puolestaan pesemättä. Olohuoneen ikkunan pesin, sillä se tuntuu helpommalta pestä, kun ulkolasin voi pestä parvekkeelta. Ja kai siinä oli minulla ajatus, että olkkarissa eniten vietetään aikaa.

En muistaakseni pessyt ikkunoita viime kesänäkään, paitsi silloinkin ehkä sen olkkarin. Oh well. Vielähän sitä syyslomalla voisi pestä, ehm.

Työfiilikset ovat syksyn ajan olleet jotenkin matalat

Käyn töissä, kun muutakaan ei ihminen voi. Tammikuussa tulee täyteen 2 vuotta samassa työsuhteessa. Minulle jo ihan hyvä saavutus. 

Historiassani olen tavannut irtisanoutua 2–3 vuoden jälkeen, kun uupumus on käynyt yli. En osaa vielä sanoa, miten pitkään nykyisessä olen, mutta tällä hetkellä vielä koitan jaksaa. On minulla vielä kehittämisintoakin töissä, joten missään ihan totaalisessa burn out -kuopassa en kuitenkaan ole. Toisaalta on minulla välillä myös kyynistymistä ja ärtyneisyyttä. Väsymystä en voi kiistää.

Suurin haaste on ehkä lapsiarjen puolella. Tai sanoisinko että työ ja vapaa-aika yhdessä kuormittaa niin paljon, että olen lähes joka päivä tööt. En pysty vapaa-ajalla oikein palautumaan työn rasituksesta, vaan vapaa-aikakin kuluu lapsen viihdyttämiseen ja kiukkujen lohduttamiseen. Monesti tuntuu, että työpäivä on henkisesti päivän helpompi osuus. Ilta lapsen kanssa fyysisesti väsyneenä vaatii jatkuvaa pinnistelyä. 

Harvemmin kuitenkaan ärähtelen lapselle. En ole sen luontoinen. (Joskus toki sitäkin.) Väsymys näkyy siinä, etten vain jaksaisi leikkiä tai pelata ja sitten yritän väkisin jaksaa ja osallistumiseni on väistämättä vähän flegmaattisen oloista.

Syksy on ollut uuvuttava, sillä erikoissairaanhoidon käyntejä lapsen tutkimusjaksoon liittyen on usein ollut joka viikko. Jakso on kestänyt pidempään kuin luulin. Olen aina saanut käyntejä eteenpäin joksikin pätkäksi ja toivonut hölmönä, että siinä olisi kaikki käynnit. Sitten olen taas saanut post it -lapulla lisää käyntejä.

Nyt taidan olla jo alistunut kohtalooni. Käynnit tuskin loppuvat hetkeen. Tutkimusjakson jälkeen alkaa varmaankin jonkinlainen hoitosuhde. Toivon, että niitä käyntejä ei olisi viikottain, mutta en tiedä, toivonko liikoja.

Syyslomallakin meillä oli käynti: vuorovaikutusvideointi sairaalalla. Jipii. Olenhan aina halunnut nähdä itseni äitinä videolta ja analysoida sitä perin juurin jonkun kanssa. Joo-o.

Yritän ottaa tämänkin hyvänä juttuna, mutta en voi sanoa, että olisin tällaista vapaaehtoisesti pyytänyt. Toisaalta toivon, että lapsi olisi videolla hieman enemmän oma pulputtava itsensä, sillä videoinnin aikana saamme tehdä tehtäviä ihan kahdestaan ilman muiden läsnäoloa. Se voisi auttaa hoitotahoa näkemään paremmin, millainen lapsi on minun seurassani.

Tämä tutkimusjakso olisi varmaan ollut sellainen pätkä, jossa omaa työmäärää olisi hyvä vähentää, jotta voimia riittäisi muuhun. Ideaalimaailmassa voisin tehdä vaikkapa 60 % työaikaa. 

En vain haluaisi olla hankala. Vaikka enhän tätäkään ole valinnut. Asiat tapahtuvat ja yritän selviytyä. Anyway, en ole avautunut työajan lyhentämisestä työnantajalle. En oikein näe, että sen järjestäminen olisi kauhean helppoa työnantajalle. Ja sitten mietin myös palkkani pienenemistä, jos työaikaa vähennettäisiin. Palkkani ei ole nytkään iso 80 % työajalla.

En pyri yliopistoon, siivotaan nyt toistaiseksi

En koe enää suurta tarvetta päästä yliopistoon todistamaan sitä, että olen minäkin ihan hyvä, fiksu ja tarpeellinen ihminen. Olen pystynyt hyväksymään nykytilanteeni. En vain tyytymään vaan näkemään nykyisessä työssäni arvokasta ja tavoiteltavaa.

Ehkä sekin helpotti alemmuudentunnetta, kun joskus laskeskelin, että olisin päässyt useaan tiedekuntaan todistusvalinnan kautta. Tajusin, ettei yliopiston käyneet ole ehkä sittenkään yli-ihmisiä. (Yliopistoon pääseminen ei tietty vielä ole sama asia kuin sen käyminen. Olenhan minä kerran jo yliopistossa ollutkin hetken tutkinto-opiskelijana vuonna nakki.)

Palkka ei siivoojana toki ole hyvä. Sen voi nähdä hintana, jonka maksan työn henkisestä helppoudesta ja siitä, että työt jäävät työpaikalle. Voisin tehdä henkisesti kuormittavampaa työtä, mutta maksaisin siitä sitten toisenlaista hintaa.

Äitini sanoo: “Kaikki työ on arvokasta”. En ole aivan varma, tarkoittaako hän sitä todella. Sama äiti, joka kielsi minulta ammattikouluun menon yläasteen jälkeen. Vain lukio oli hyväksyttävä valinta.

Jonkunhan ne vanhusten koditkin on siivottava. Kun vanhainkoti pitää huolen vanhuksista, heidän lapsensa vapautuvat olemaan arvostettuja tutkijoita yliopistossa. 

Osaan minä ainakin ajoittain olla ylpeä työstäni. Puhtausala on kiinnostavampi, kuin uskoisi. Työni edellyttää ammattiosaamista siinä missä muutkin. Koen työn myös melko monipuoliseksi: viikkosiivouksien ohella teen esimerkiksi muuttosiivouksia, remonttisiivouksia ja eristyksen purkusiivouksia. 

Viimeaikoina olen pyytänyt töissä isompia roskiksia. Ehkä siinä on hienosti sanottuna ripaus lean-ajattelua. Haluaisin, että kaikkien työ virtaa, ja hukkaa, eli turhaa työtä ja turhia askelia, olisi mahdollisimman vähän. Tällaiselle kaikenlaiselle pienelle kehittämiselle siivoojan työssäni on mukavasti tilaa, sillä työni on itsenäistä ja minulla on hyvä keskusteluyhteys pomoon, joka asioista ja euroista päättää.

Hienointa kai olisi, jos jokainen löytäisi sellaisen paikan työelämässä, jossa työstä saisi iloa ja jopa mielihyvää ja energiaa. En ole perillä vielä. Saan päivittäin mielihyvää siivoamisesta, mutta ärtymystä siitä, että palkka on pieni (vaikkakin siivoojaksi ihan hyvä: vajaa 2400 e, jos tekisin kokoaikatyötä) ja aina tuntuu olevan epäinhimillisen kova kiire. 

Myös työyhteisöjutut välillä rasittavat, samoin kuin se, että (minun mittapuulla) isossa organisaatiossa en ole vapaa toteuttamaan itseäni täydesti. Haaveilen edelleen yrityksestä, mutta en ota sitä askelta ainakaan vielä.

Yrittämisestä unelmoin päivittäin

Tuntuu kuin yritysunelmani toteutuminen olisi aivan siinä, kädenojennuksen päässä. En vain saa kättäni vielä nousemaan. En ole uskaltanut, sillä yrittämisessä ja säännöllisestä palkkatulosta luopumisessa käytännössä yksinhuoltajana on tietenkin iso riski. Oli pysähdyttävää tajuta haaveilleeni yrityksestä 7 vuotta. Kuinka monta vuotta vielä odotan? 

Isoin pelko on varmaan nykyisen työpaikkani menettäminen, sillä epäilen vahvasti myöntäisikö työnantaja palkatonta vapaata. Voi hyvin olla, että joutuisin irtisanoutumaan. Onhan uutta hyvää tekijää huomattavasti vaikeampi löytää määräaikaiseen kuin vakituiseen pestiin. 

Irtisanoutumisen jälkeen takaisin pääsy nykyiseen työhön olisi hyvin epätodennäköistä. Siivoojia meillä ei ole kuin kaksi. Kun paikka on mennyt, seuraavan kerran se voi omassa työpaikassani olla tarjolla vasta, kun kyseinen henkilö eläköityy. Päivätyötä joustavilla työajoilla autottomalle siivoojalle on todella vähän tarjolla. Niitä näkyy työpaikkailmoituksissa omalla paikkakunnallani äärimmäisen harvoin, voisi sanoa “lähes ei koskaan”. Nykyinen työni on siinä mielessä helmi.

Työpaikkani on ollut monella tapaa erittäin hyvä match tähän elämäntilanteeseen. Olen saanut sanella työaikani itse ja etäisyys päiväkodista on pyörällä 5 minuuttia. Kai yritän jaksaa ainakin siihen asti, että päiväkotielämä loppuu, eli puolentoista vuoden päähän. Välillä tuntuu, että se on ikuisuus, vaikka nopeastihan nämä pari vuottakin on mennyt.

Toisaalta en tiedä, mitä se pieni odottaminen tässä auttaa. Jos irtisanoutuisin ja yrittäminen ei sitten syystä tai toisesta toimisikaan, kuten odotan, sopivan arkisin ja päivällä tapahtuvan, mielellään 80 % työajalla olevan palkkatyön löytyminen on ongelma vielä ainakin 10 tulevaa vuotta. Lapsi kun ei tule vielä pitkään aikaan selviytymään kotona iltoja tai viikonloppuja ilman vanhempaa. En tiedä, onko se edes 15-vuotiaalle suotavaa. Tai vaikka lapsi selviäisikin, en tiedä haluanko itse vuorotyöllä vähentää yhteistä aikaa, jota kuitenkaan ei ole loputtomiin.

Perheellistymisen myötä työstä on tullut minulle entistäkin vahvemmin lähinnä pakollinen paha. Haluan sen häiritsevän perheestä huolehtimista mahdollisimman vähän. Haluaisin työn, joka joustaisi perhe-elämän ja oman jaksamiseni mukaan. Kuinka ihanaa olisi esimerkiksi itse saada päättää, että joulun välipäivät olen lomalla! 

Näkisin, että yrittäjänä oman työn räätälöimiseen olisi parhaimmat mahdollisuudet, mutta toisaalta tienaamisstressi, töiden saatavuus ja asiakkaiden toiveet ja tarpeet asettavat sitten taas uuden aallokon navigoitavaksi.

Viimeksi, kun olin työttömänä, sopivan palkkatyön löytyminen tuntui olevan todella vaikeaa. Lopulta sain tämän nykyisen. En silti pysty mitenkään näkemään, että olisin nykyisessä työssäni niin pitkään, että lapsen asettamat rajoitteet työajalle poistuisivan. Ei siinä ole järkeä jaksamiseni kannalta eikä liioin rahanäkökulmastakaan.

Miehen kanssa kun asiaa puin, hän toteaa: "Ei sinulle sovi mikään työ!" No niinhän se vähän on. Rajoitteita on niin monenlaisia, isoimmat henkisellä puolella (ahdistuminen ja stressaaminen mitättömistäkin asioista, varsinkin liittyen sosiaalisiin kohtaamisiin). Nyt on lisäksi ilmaantunut uusia, varmaankin rasituksesta johtuvia, fyysisiä huolia. Vasen polveni rutisee, rahisee ja poksuu, välillä juiliikin hieman. Välttelen polven vuoksi portaita. Se onkin erittäin käytännöllistä, sillä asumme hissittömän talon ylimmässä kerroksessa. Samoin vasemman isovarpaan tyvinivel äityy välillä ihan särkemään.

Ei mitään sellaista, jonka kanssa en pystyisi nyt työskentelemään, mutta väistämättä nämä oireet herättävät huolta työkyvystäni siivoojana esimerkiksi 10 vuoden päästä. Siinäkin mielessä haluaisin vaihtaa hieman iisimpään työtahtiin. Nykyinen kun on lähes juoksemista ja hyvinkin pakkotahtisen tuntuista välillä. 

Kirjoittamisessakin on ollut taas uuvahduskausi

Olen alkanut kokea kirjoittamista kohtaan vierautta. Tämä on käynyt ennenkin. Minulla on ollut blogi aiemminkin, jonka päädyin lopettamaan. En silti tarkoita, että tätä blogia olisin nyt lopettamassa. Sen ensimmäisen blogin lopettaminen on välillä vähän harmittanutkin.

Netin avautumiskulttuuri ja huomion hakeminen välillä inhottaa. Varmasti se tekee sitä kaikille.

Usein on tunne, että mitään uutta ei ole kenelläkään enää sanottavana. Kaikki on jo kirjoitettu ja kuvattu moneen kertaan. Elämäkertoja putkahtelee liukuhihnalta. Siinä, että joku kirjoittaa kirjan, ei ole mitään niin erikoista. Enemmän se on: “Aha, sinäkin.”

Toisaalta jokainen kertoo omalla tavallaan kuitenkin ainutkertaisesta elämästään. Jokaiselle varmaan voi löytyä oma yleisönsä, joka on kiitollinen juuri kyseisen henkilön halusta avata elämäänsä.

En itse tällä hetkellä koe niin voimakkaasti tarvetta tulla blogini kautta kuulluksi. Siivoan vanhusten huoneita ja olen jotenkin tässä käpertyneessä arjessani nätisti piilossa maailmalta. 

Kirjoittamisen väheneminen johtunee paljon myös aikahaasteista. En ole oikein koskaan yksin. Lapsi katselee läppäriltäni videoitansa, joten kirjoittamiseni samaisella läppärillä estyy. Silloin kun olen yksin, en jaksa kirjoittaa. Ällötyksestä ja merkityksettömyyden tunteesta huolimatta on myös paljon hetkiä, joissa kaipaan kirjoittamista.

Kirjoittaminen on, uuvahduskausia lukuunottamatta, kuulunut aina elämääni tavalla tai toisella. Silloin kun en kirjoita, jotain puuttuu. Puhun pääni sisällä, mutta se on yhtä kehää juoksevaa puuroa.

Aloin kirjoittaa päiväkirjaa 7-vuotiaana. Siitä lähtien kirjoittaminen on ollut luonteva tapa jäsennellä elämää. Välillä olen kirjoittanut kirjeitä. Sitten blogitekstejä.

Blogi on kirjeiden ja päiväkirjan välimaastossa. Kirjoitan näitä paljon myös itselleni, päiväkirjamaisesti, jotta saisin tolkkua. Toisaalta joku näitä aina myös lukee ja hyvältähän sekin tuntuu. Kiitos siitä. Kiitos, kun kuuntelet.