Miksi työnhakuvelvoite laiskistaa työnhakuni?

Suunnistaessani työttömän byrokratiasokkeloissa “Työ- ja elinkeinoministeriön ohje julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetun lain ja asetuksen soveltamisesta” -niminen pumaska on ollut tärkeä neuvonantajani. 186 sivua.

Erityisen tärkeää antia on ollut sivulta 38 alkavat tarkennukset siitä, minkälaisella toiminnalla saan täytettyä työnhakuvelvoitteeni ja pidettyä ansiosidonnaisen juoksemassa ilman ikäviä yllätyksiä. Täysin tyhjentävä ei tämäkään ohjeistus tietysti ole, mutta antaa se jo paljon tarkemman käsityksen kuin pelkkä lakiteksti.

Työnhakuvelvoitteen täyttäminen on vaatinut hakemusten optimaalista ajoittamista. Mikä on tarkoittanut välillä hakemusten panttaamista. Kuva: Pixabay.

Laki julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta 3 luvun 4 §:n mukaan työnhakuvelvollisuutta voi täyttää: 

1) hakemalla sellaista vähintään kaksi viikkoa kestävää työsuhteessa tehtävää työtä, johon työnhakija voi perustellusti olettaa voivansa työllistyä; 

2) hakemalla yksilöityä työpaikkaa TE-toimiston tekemän työtarjouksen perusteella; 

3) hakemalla lisätyötä omalta työnantajalta; 

4) etsimällä TTL 1 luvun 6 §:ssä tarkoitettuna yrittäjänä tehtäviä sellaisia työmahdollisuuksia, joihin työnhakija voi perustellusti olettaa voivansa työllistyä; 

5) julkaisemalla JTYPL 3 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitetun esittelyn; 

6) muilla 1-5 kohdassa tarkoitettuja toimia vastaavilla toimilla, joiden tavoitteena on työllistyminen  

Työnhakuvelvollisuus on jokaisella yksilöllinen, mutta yleensä hakuvelvoite on neljä työmahdollisuutta kuukaudessa.

Pumaskasta käy ilmi, että esimerkiksi avoimet hakemukset täyttävät velvollisuutta. Myös ilmoittautuminen työvoiman vuokrausta harjoittavan yrityksen työntekijärekisteriin täyttää työnhakuvelvollisuutta.

“Keskeistä on, että työn tulee olla sellaista, että työnhakija voi perustellusti olettaa voivansa työllistyä kyseiseen työhön.” Jos työhön liittyy ehdottomia edellytyksiä, kuten ajokortti tai muu pätevyys tai koulutus, tulee työnhakijalla olla ne. 

Työtä tulee hakea vilpittömässä mielessä. Työpaikkojen tulee olla sellaisia, joita työnhakija muutenkin hakisi. Työnhakijan tulee siis itse uskoa mahdollisuuksiinsa työllistyä hakemaansa työhön.

Edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että työnhakijan tulisi täyttää kaikki työpaikkailmoituksessa mainitut edellytykset. Useinhan työhön voidaan palkata henkilö, vaikka hän ei täyttäisi kaikkia kriteerejä.

Täytyy sanoa, että aina näiden asioiden puntarointi käytännössä ei ole ihan yksinkertaista. Olen esimerkiksi pohtinut, miten kävisi, jos hakisin kotipalvelutyöhön, jossa edellytetään ajokorttia. Jos itse kuitenkin olisin valmis tekemään joustavasti pienempää viikkotuntimäärää siten, että työkohteet olisivat pyöräilymatkan päässä?

Varmaankaan tällaista työhakemusta ei laskettaisi, vaikka sen olisin tehnyt ihan vilpittömästi ja aidosti toivoen saavani työpaikan. En tiedä. 

Tyhmä paljon työtä tekee viisas pääsee vähemmällä?

Mielenkiintoinen havainto on ollut se, että olen hakenut käytännössä jokaisessa tarkastelujaksossa vain ja juurikin neljää työmahdollisuutta. Kun olen tehnyt edellytetyt neljä hakemusta, minulla ei ole enää ollut motivaatiota hakea enempää. Voi siis jopa olla, että työnhakuni on laiskempaa kuin jos ulkoa asetettuja raameja ei olisi.

Avoimien hakemuksien kanssa kannattaa harjoittaa optimointia. Niitä ei ole hyödyllistä tehdä kuin vasta siinä tilanteessa, että hakujakso on umpeutumassa ja työnhakuvelvoitteeseen täytyisi vielä saada haettua paikkoja. Koska kun kyseinen avoin hakemus on jätetty, ei sitä voi enää jättää hetkeen uudestaan, joten "se kortti on sitten pelattu".

Itsellänikin on muutamia sellaisia työnantajia mielessä, joille voisin jättää avoimen hakemuksen. En ole kuitenkaan sitä vielä tehnyt, koska olen saanut vaaditut neljä työhakemusta kuukaudessa tehtyä ihan työpaikkailmoituksiin vastaamalla. En ole siis uskaltanut tuhlata näitä mahdollisuuksiani vielä.

Olen ajautunut tällaiseen byrokratiahyppelyyn, jossa keskeistä ei ole työllistymiseni vaan sen varmistaminen, etten riko sääntöjä ja menetä sanktioiden myötä rahaa.

Työinto paranee kun etuuksia leikataan?

Hallitus suunnittelee mittavia leikkauksia ansiosidonnaiseen. En osaa sanoa isossa kaavassa, mitä mieltä olen näistä leikkauksista. 

Ansiosidonnainen nykyisen tasoisena on ollut hyvä turvaverkko. Varmasti pienemmälläkin ansiosidonnaisella pärjätään, mutta veikkaan, että ihmisten käytös tulee muuttumaan myös suuntiin, joita ei ole ehkä ennakoitu. Säästyykö lopulta yhteiskunnan varoja? Kuva: Unsplash.

Omalla kohdallani koen, että ansiosidonnaisen useiden satasien leikkaukset jo kahden kuukauden työttömyyden jälkeen motivoisi työllistymään myös huonommin palkattuihin töihin. Tällä hetkellä oma ansiosidonnaiseni on bruttona luokkaa 1700 euroa, joten työllistyminen matalapalkkatöihin ei juuri nyt erityisemmin houkuttele. 

Tässä tosin on mukana lapsikorotusta 150 euroa, joka poistunee 1.4.2024 lukien. Jo sen poisto yksistään pienentää ansiosidonnaista niin paljon, että matalapalkkatyössä tienaa hieman ansiosidonnaista enemmän. 

Toisaalta yhden etuuden pienentyessä nousee yleensä asumistuki jonkin verran. Johon siihenkin on leikkauksia tulossa kylläkin...

Jos saman rahan saa kotona hakemuksia kirjoittelemalla kuin rappusia luuttuamalla, sitä päätyy helposti kirjoittamaan vain niitä hakemuksia.

Ihan vain riittävän pitkä kotona kökkiminenkin toimii hyvänä motivaattorina työnhakuun

Totta puhuen, tämä muutaman kuukauden työttömyys alkaa jo riittää. Ei työttömyys ole hohdokasta tai kivaa. Se on tilanne, jossa olen, koska en kokenut pystyväni jatkamaan entisessä työssäni. Ja koska olin uupunut.

En minä haaveile elättinä olemisesta maksimaalisen pitkään. Minä haaveilen itseni elättämisestä työllä, jota jaksaisin tehdä. Siitä, että olisin taas vahvemmin osa yhteiskuntaa ja voisin omalta osaltani tehdä työtä. Voisin tuntea ylpeyttä tekemisistäni sen sijaan, että joudun kantamaan työttömän häpeää. 

Tämä syksyn hengähdystauko on kuitenkin tullut todella tarpeeseen. 2,5 vuoden intensiivisen kotiäitiyden aikana kertynyt väsymys on saanut tilaa purkautua.

Samalla, kun tunnen häpeää, tunnen myös ylpeyttä siitä, että olen muuttunut ainakin jonkin verran parempaan suuntaan. Uskalsin irtisanoutua ja kunnioittaa tarpeitani. Luotin sisäiseen ääneen. Arvostin omaa hyvinvointiani ja lastani.

Elämä eletään vain kerran. Lopulta sivullisten paheksunta ei paljon paina siinä vaiheessa, kun makaa maan sylissä. Silloin painaa se, elinkö itselleni täyttä elämää.

Uskon, että jokaiselle tekisi hyvää välillä vetää henkeä työelämästä. Mahdollisuudet siihen tulevaisuudessa ovat heikommat, kun ansiosidonnaisen leikkausten lisäksi aikuiskoulutustuki ja vuorotteluvapaa poistunevat.

Jatkossa jos tarvitsee hengähdystaukoa, on säästettävä rahaa ja toivottava, että työnantaja suostuu palkattomaan vapaaseen. Tai sitten irtisanouduttava ja luotettava, että onnistuu vielä löytämään töitä. (Ah niin, onhan se oikeus opintovapaaseen kai edelleenkin jatkossa olemassa, joten sitä sentään voi hyödyntää, jos rahat ovat omasta takaa.)

Hakeutuvatko ihmiset jatkossa sairauslomalle ansiosidonnaisen sijaan?

Ansiosidonnaisen leikkaukset saattavat vaikuttaa siihen, että ihmiset hakeutuvat herkemmin sairauslomalle sen sijaan että irtisanoisivat itsensä. Toisaalta on paljon tilanteita, joissa työntekijä on siinä rajoilla. Ei hirvittävän sairas, mutta ei hirvittävän elinvoimainenkaan. Ansiosidonnainen nykyisellä tasollaan on helpottanut lähtemistä työelämätilanteista, jotka ovat tuntuneet vaikeilta jaksaa.

Itselleni ansiosidonnainen on tuntunut sairauslomaa helpommalta väylältä ottaa aikalisä ja etsiä omaa suuntaani. Toki olisin voinut pyrkiä myös sairauslomalle.

Sairauslomassa on se huono puoli, että se on määräaikainen. Potilaana joutuu aina jonkin verran jännittämään, miten lääkäri näkee tilanteen. Uupuneena on todella raskas ajatus, että lääkäri kirjoittaisi kahden viikon sairausloman (mitä käsittääkseni tapahtuu valitettavan paljon) ja pyytäisi sitten tulemaan uudestaan. 

Se kaksi viikkoa menisi vain sen stressaamiseen, että oliko tämä sairausloma nyt sitten tässä. Pitäisikö minun pystyä toipumaan kahdessa viikossa? 

Toisaalta ansiosidonnaiselle jäädessä olen omillani myös huonossa mielessä, oman itseni lääkäri. Totean itsekseni “en minä niin väsynyt ole, että tämä sairauslomaan oikeuttaisi”. En toisaalta tule koskaan tietämäänkään, jos en lääkärille asiasta avaudu. Irtisanoutuessa menetän myös työterveyshuollon palvelut.

Kun irtisanouduin, sopassa oli myös tekijöitä, jotka eivät olleet terveydellisiä. En vain kokenut olevani oikeassa työssä itselleni. Oli eettistä kuormaa ja ihan vain voimakasta kyllästymistä työnkuvaan. Ajatus entiseen työhön paluusta, oltuani jo 3,5 vuotta poissa, tuntui vastenmieliseltä monella tapaa. 

Minun ei toki pitäisi unohtaa sitä, että varmaan valtaosa työttömistä ei suinkaan ole omaehtoisen hengähdystauon ottajia, vaan tahtomattaan työttömäksi jääneitä. Siis esimerkiksi vastavalmistuneita, pätkätyöläisiä, irtisanottuja tai lomautettuja.

Toisaalta, mikäs heitäkään estäisi hakeutumasta sairauslomalle, jos sairauspäiväraha on taloudellisesti kannattavampi ratkaisu. Sikäli mikäli heidät vaan voisi jollain tapaa luokitella sairaiksi. Masennus nyt ainakin iskee, jos tulot ei riitä elämiseen.

Päiväkotistressi, työnhakustressi, kotityöstressi

Loppukesästä minua jännitti, miten lapsi reagoi päiväkodin aloitukseen. Nyt se stressi on poissa. Tiedän, että hän pärjää siellä ja päivähoito on ollut kaikin puolin hyvä juttu. 

Nyt jäljellä on, paitsi työnhakustressi, myös stressaaminen siitä, miten minä tulen pärjäämään töissä, sitten kun sinne pääsen. (Huomaa toiveikas kun! En usko, että työttömyyteni kestää enää kovin pitkään.) Miten jaksan, kun kotityöt täytyykin hoitaa arkipäivien sijaan lapsen kanssa illalla ja viikonloppuna työstressin kuormittamana?

Aina löytyy stressin aiheita, vaikka olenkin maailman mittakaavassa etuoikeutettu. Kuva: Pixabay.

Jaksavathan sitä kaikki muutkin, sisäinen arvostelijani toteaa. Toisaalta minä en ole kaikki muut eikä minun tarvitse olla. Minun jaksamiseni on omani. En voi verrata sitä muihin. 

Eipä se asia ennakkoon stressaamalla muutu. Joko kestän tai en kestä. Jos en kestä, täytyy keksiä ratkaisuja.

Olen jo pohtinut kotisiivouksen ostamista yhtenä vaihtoehtona arjen kuorman keventämiseen. Loppujen lopuksi kotisiivous ei käy kovin kalliiksi kotitalousvähennyksen jälkeen. Varsinkin, jos sen saisi vielä omaan jaksamiseen ja elämäntilanteeseen vedoten alvittomana. 

Laskeskelin että eräältä paikkakunnallani toimivalta yksinyrittäjältä ostettuna alvittomalle kolmen tunnin siivoukselle hintaa tulisi yhteensä vaivaiset 37 euroa kotitalousvähennyksen jälkeen.

Ei minulla viikottaiseen siivoukseen olisi varaa, mutta kerran kuussakin auttaisi. Sitten pitäisi vaan osata olla stressaamatta siivoojan tulosta ennakkoon. Pyytää siivoojaa nakkelemaan ylimääräiset rojut vaikka pyykkikoriin, jos ei ole itse ehtinyt korjata tavaroita pois tieltä.

Yksi mieltä lämmittävä bonus siivouksen ostossa olisi: voisin samalla auttaa toista ihmistä työllistymään.

Siivoaminen rentouttaa ja auttaa minua rauhoittumaan. Mutta ei silloin, kun minulla ei ole siihen aikaa ja jaksamista. Kuva: Pexels.

Kotisiivouksesta puheenollen. Varasin aloittavan yrittäjän neuvontaan ajan huomiselle uusyrityskeskukseen. Haluan vielä pohtia yhdessä ammattilaisen kanssa kotipalveluyritysideaani. 

En edelleenkään ole vakuuttunut, että haluaisin juuri tässä kohtaa elämääni yrittäjäksi lähteä, mutta en ole täysin sulkenut sitäkään ovea. Mitä pidempään mieluisten palkkatöiden löytäminen kestää, sitä enemmän alan yrittäjyyttäkin harkitsemaan yhtenä vaihtoehdoista.